Karon: Niin kauas ei hänen oikeutensa ulotu, että hän yhteistä palvelijaa saa käyttää yli tarpeellisen ajan! Emmehän mekään häntä pidätä, kun hänen täytyy lähteä. Taivaassa taas kaikki on yhtä hymyä, ja ambrosia ja nektari valuu virtanaan. Onhan luonnollista, että siellä mieluimmin viipyy. Meiltä hän aina kiitää kuin vankilasta.
Kloto: Elähän kiivastu, Karon; tuoltahan hän jo tulee, niinkuin näet, ja tuo meille suuren joukon väkeä tai ajaa ruoskallaan yhteen katraaseen sullottuna niinkuin vuohilaumaa edessään — mutta mikäs tämä on? Yksi heistä on sidottu, toinen naureskelee ja kolmannella on eväskontti selässään ja sukankudin kädessään. Ja näetkös, miten Hermeksestä hiki valuu koko ruumiista, kuinka pölyyntyneet hänen jalkansa ovat ja miten hän puhkuu ja tuskin saa hengitetyksi? — Mitähän se merkinnee, Hermes? Miksi niin kiihkeänä? Sinähän olet poissa tolaltasi?
Hermes: Minähän olen tuon matkamiehen perässä saanut laukata niin kauan, että jo pelkäsin etten enää näkisi teidän laivaanne koko päivänä.
Kloto: Kuka se on ja mikä häneen tuli, kun hän juoksi karkuun?
Hermes: Koska hän mieluimmin olisi elänyt, sehän on selvä. Mikä liekään kuningas tai ruhtinas, mikäli minä hänen ulvonnastaan ja voihkimisistaan olen voinut päättää.
Kloto: Niinkö, tuo hölmö ihminen on siis tahtonut karata, ikäänkuin hän voisi jatkaa elämätä, kun kerran minun kehräämä lankani on rapsahtanut poikki!
Hermes: Hän tahtoisi juosta pois, sanot sinä? Minä vakuutan sinulle, jollei tuo potra poika sukankudin kädessä olisi minua auttanut häntä ottamaan kiinni ja häntä sitomaan, olisi hän nyt kaiken maailman teillä. Sillä siitä hetkestä, jolloin Atropos hänet luovutti minun käsiini, ponnisteli hän koko matkan vastaan tai tarrasi jaloillaan vasten maata, niin että minä tuskin sain hänet paikaltaan liikkumaan. Joskus hän heittihe polvilleen eteeni ja pyysi minua rukoillen ja luvaten suuria lunnaita, että antaisin hänen lyhyeksi ajaksikin livistää pois. Tietysti en laskenut häntä menemään, hän kun pyysi minulta mahdottomia. Mutta kun me jo melkein joen suuhun olimme saapuneet, hankki tuo kirottu mies, en tiedä miten, tilaisuuden livahtaa tiehensä. Laskiessamme kuolleitten luvun huomasimme, että yksi puuttui, ja Aiakos tahtoi minua syyttää, että olin yhden hengen pimittänyt. "Sinun näppäryytesi näpistelyssä ei aina osu oikeaan aikaan", sanoi hän; "taivaassa saat tehdä kepposia, niin paljo kuin sinua haluttaa, mutta kuoleman valtakunnan asioissa on kaikki tarkasti hoidettava, eikä täällä saa laiminlyöntiä tapahtua. Niinkuin näet, on listassa tuhatneljä kappaletta, ja sinä tuot tänne vain tuhatkolme. Tahtonetko sinä väittää, että Atropos olisi laskenut väärin?"
Kun minä näin, että mies oli hävinnyt, ajoin minä häntä takaa sitä tietä myöten, joka vie elävien maihin. Tämä mainio mies tässä seurasi minua vapaasta tahdosta; me juoksimme, niinkuin kilpajuoksu olisi ollut kysymyksessä, ja otimme kiinni karkurin. Ei paljoa puuttunut, ettei hän livahtanut käsistämme.
Karon: Mitäpä me tässä kauemmin viivymme, ikäänkuin aikaa ei olisi kulunut kylliksi?
Kloto: Olet oikeassa; heidän täytyy astua laivaan! Minä asetun tapani mukaan lista kädessä kipparin viereen ja tutkin jokaista laivaan tulijaa, kuka hän on, mistä hän on kotoisin ja mihinkä tautiin hän on kuollut; sinä Hermes aseta ne riviin ja järjestykseen. Mutta sitä ennen nakkaa vastasyntyneet tänne; eiväthän ne mitään älyä minulle vastata.