Malla. Vai niin, oletko siellä, Gerda? Otapas ja muutas pöytä ja tuolit tänne puun alle ja auta sinä, Tiina, neitiä, sillä minä en tahdo istua ja juoda sahtia aivan tuon hullun ikkunan edessä.
Gerda (muuttaa pöydän kiven luokse, Tiina asettaa tarjottimen pöydälle, muuttaa sitten tuolit pöydän luo ja menee). Oh, hän ei ole olleskaan vaarallinen. Äsken puhelin hänen kanssaan.
Malla. Oletko sinäkin järjiltäsi, tyttö? No, millainen hän oli?
Gerda. Luulenpa, että olisin pitänyt hänestä hyvin paljon, jollei hän vain toisinaan olisi puhunut hieman sekavasti. Mutta — (istuutuen pöydän viereen) täytyy koittaa totuttaa tuota armollista herraa, että hän luopuu haaveilemasta yhteyden pilvenkorkuisista tikapuista ja moninaisuuden eroamisesta identisyydestä. Muutoin oli hän hyvin siivo ja hauska.
(Kaataa itselleen sahtia).
Malla (seisoo korppukori kädessä ja aikoo juuri laskea sen pöydälle, kun hän näkee Akselin ikkunan aukenevan. Aksel tupakoipi ja katsoo taivasta kohti, kädet ikkunalaudalla). Hiljaa, hän on tuolla.
Gerda. Niin on, kyllä näen.
Malla (kuiskaa). Luulenpa, että hän alkaa puhua itsekseen.
Gerda. Entäs sitten? Tiedätkös, että hän puhui äsken tosiaankin erinomaisen viisaasti ja ymmärtäväisesti, — ainakin toisinaan —
Aksel (lausuu kovalla äänellä ja harvakseen, ikäänkuin tahtoisi oikein painaa päähänsä). Minä olen, eli minä olen minä, eli toimintana, minä asetan itseni, — minä en ole ei-minä, eli toimintana, minä asetan itseäni vastaan ei-minän — minä ja ei-minä määräävät toisiaan molemminpuolisesti, eli minä asetan itsessäni jaollisen minän vastakohdaksi jaollisen ei-minän, — perhana tätä kirottua roskaa!