"Jos vain tahtoisitte mennä ulos ja seisoa oven takana, kunnes minä yskäisen", sanoi hän ja puristi kiitollisuudella kättäni.
Minä menin pimeään käytävään; seisoin siinä ja odotin hänen yskäystään. Viisi minuuttia, kymmenen minuuttia! Kuinka kauhean hitaasti aika kului! En uskaltanut edes jaloitella. Likeisissä suojissa yskittiin ja kuorsattiin niin kauheasti että minun siinäkin, missä seisoin, oli vaikea kuulla sovittua merkkiä. Painoin monta kertaa korvaani ovea vastaan, mutta en kuullut mitään. Vihdoin uskalsin hiljaa koputtaa ovelle. — Ei vastausta! Vielä kerran — ei vastausta!
"Varmaan on hän vaipunut uneen ja unohtanut koko yskimisen", ajattelin ja avasin vihdoin hiljaan oven. Pieni rouva makasi jo vuoteessaan, mutta hän oli valveillaan ja viittasi minulle.
"Miksi ette ole tullut ennemmin", kuiskasi hän, kun olin tullut hänen luokseen. "Olen maannut täällä jo ainakin neljänneksen tuntia."
"Ettehän ole yskineet; en ainakaan ole mitään kuullut."
"En, enhän sitä voinut; silloinhan olisin herättänyt Fumpsin. Katsokaa, kuinka makeasti hän nukkuu!"
Oli todellakin miellyttävää nähdä pienen, kaljun lapsenpään siinä pistävän esiin valkoisten lakanain lomasta nuoren äidin vieressä. Mutta kun jo kerran ennen olin ihmetellessäni nukkuvaa Pumpsia saanut aikaan suuren onnettomuuden, mumisin vain jotakin noiden kahdentoista partakarvani takaa ja vetäydyin jonkinmoisella kiiruudella takaisin.
"Hyvä parooni", kuulin Mimmi-rouvan kuiskaavan, "älkää tehkö melua saapasnihdillä; olkaa hyvä ja asettakaa minunkin kenkäni etehiseen, puhdistettavaksi."
Riisuin kengät jalastani melkein kuulumattomasti ja asetin ne ynnä matkatoverini kengät oven taakse.
"Oletteko oikein lukinneet oven?" kuului taaskin kuiskaus vuoteelta.