Kellotkin ne soi niin haikeasti
Kuin ne Luojan istuimelle asti
Tahtoisivat huutaa: Tokko siellä
Unhotetaan mökin vaimo viellä!
— Ei näy taivas kuulleen huutoansa
Kirstulle kun viskoo lumiansa.
— Ilma kieltää johtaa kellon ääntä,
Vinkuu, vonkuu, lentää tuulelmana.
Mutta! — malta! — virren lainelmana
"Aino! — Laino!" — luulin kuulevani.
"Tulee, äiti, pikku Ainon luokse!
Isän sylissä on pikku Laina;
Täällä meille rauhan virrat juoksee,
Vaikka mailmas' halveksittiin aina!"
XII.
Isästäni puhun usein paljon,
Hältä oonkin ruumiin, sielun saanut.
Jos on kehnon kehnot lauleloni,
Se on perintö vaan vanhemmilta,
Jos on niissä jotain kelvollista,
Isälleni siitä kiitos olkoon!
Jos ei mitään, siitä itse kärsin. —
Kuten lausuin, puuseppä hän oli
Vaan en ole vielä esitellyt,
Häntä ystäville nimeltänsä:
Torpan nikkariksi enimmästi
Häntä kylänkesken mainittihin.
Nuorempana usein juopuneena
Saapui matkoiltansa isäkulta,
Vielä oli joskus hurjanlainen,
Torui äitinikin pahaisesti;
Lyönyt ei, sen lausun kiitoksella.
Mutta vanhemmaksi tultuansa
Harvemmin hän oli juopuneena,
Kun se sattui, oli ohi mennyt,
Tunsi katkeraa hän tuskaa tuonen,
Polvillansa vuoteen vierustalla
Jesukselta pyysi laupeutta,
Pyysi parannuksen, voiton voimaa.
Maass' on maannut kolmetoista vuotta,
Min' oon hälle haudan valmistanut
Vanhan kirkon piilipuiden suojaan;
Saatossa mä kävin etumaisna,
Ensi mullan kirstullensa heitin;
Sitten hälle hautapatsaan laadin —
Vielä viimekesänä se siinä
Seisoi valkeana värsyinensä:
"Saata meille apu tuskissamme,
Turhan vert' on apu ihmisien!"
Näin mä laadin — toisin laatii Herra:
Majan antoi luona onnekkaiden,
Joss' ei tuskaa tuta tuonelaisten.
Joka kerta kun mä matkaan tuosta
Ohi vanhan kirkon piilipuiden,
Tunnen syömessäni liehauksen,
Oudon kaipauksen sielussani
Karpaloinen valuu poskipäille,
Pääni hetkiseksi alas vaipuu. —
Vainaa jos ois vielä oppaanani,
Olis alukseni murtumatta,
Taivaan toivo vielä rinnassani,
Tunto puhtaampana, hellempänä;
Nyt on toisin: kylmä hauta, uskon,
Ainoa on osa kuolevaisten.
Eipä laula, kuten onnekkaille,
Toivon lintu joskus nousevani
Vielä ehompana entistänsä;
Eihän laula — synkän aaveen vainen
Joikuu tuntohoni tuonen joutsen.
Tuhat silmukkaisen rautaverkon
Kutoo tuonen poika, koukkusormi;
Ken nyt pääsisikään läpi tuosta,
Kenpä kuolon kanssa voittoisille? —
Ijäksikö poijes, vanha isä! —
Sunko kanssas katos lapsen usko,
Lapsen viattomuus, lapsen toivo!
Kaipaus vaan kolkko tunnossani —
Minne kaipaus, — vaan tyhjyyteenkö? —
Ei! ma kaipaan, isä, kasvojasi,
Oppia, mi toivon säilytteli,
Katsetta, mi hehkui haudan taakse,
Ijäisyyden ilmaasunnoihin.
XIII.
Vuoren juurella on onkaloinen,
Sinne luonnon pieni päiväväki
Multaa kankkimahan riennätteli:
Sinne pieni kastemato kulki
Kulettaen maata muassansa,
Hyönteinenkin liiti ilman teitä,
Kantoi sinne pienen kortisensa,
Ilman lintu kantoi siemenyisen
Äsken tienohesta poimimansa,
Siitä kasvoi sitten kaunis taimi,
Koivun varreksi mi koitui viimein.
Monta kesää seisottuaan siinä,
Oksiakin kantoi useoita
Vehmastamaan runkoympyräistä.
Kevätsateen usein kastellessa
Juurta sen, myös päivän paistellessa,
Nousi oksan latvaimille vielä
Urpo, kevään ensi esikoinen. —
Pohjolassa muuten päivän paiste
Kirkas on, voi mointa matkaan saada,
Jopa puuhun lehden alku nähtiin
Puhjenneeksi vihree, tuore, norja.
Lapset iloin huusi huomattuaan:
"Kevät joutuu, lehti puussa puhkee!" —
Päivä ain' ei paista pohjolassa:
Usein synkkä pilvi tuulen teitä
Kulkee eteen valkokynttiläisen.
Silloin urponen on katvehessa,
Lehti kirkkautta kaipajaapi —
Sade virkistävä ensiaikaan
Kostutteli lehtipienoisia,
Mutta saapui sitten toinen aika,
Jolloin pilvenlokk' ei ollenkana
Tietä löynnyt koivun onkalolle.
Silloin sitä liijoin päivä poltti,
Kuivui, raukka, kesken kasvuansa. —
Talon metsässä kuin koivu kasvoi,
Noudimme sen silloin isän kanssa
Säännön mukaan kotiin polttopuuksi. —
Niinhän seisoi torpankirjoissamme:
"Tuoretta vaan aidaksiks' saa ottaa,
Polttopuuksi pystyskuivuneita,
Maassa makaavia korjaella". —
Ennen kuin me puuta hakkasimme,
Katselimme sitä säälitellen,
Siinä lausui mulle vanha isä:
"Poikaseni, nääthän, miten kasvi
Kirkkautta kaipajaa ja vettä,
Muuten kuivettuu se polttopuuksi —
Niin on myöskin laita ihmiselon:
Herran sana hälle päivän valon,
Ilomielen tuottaa — huojentaakseen
Siten elonhuolten raskaan kuorman.
— Mutta sama sana johtaa meitä
Usein itkun korpeen kärsimyksiin;
Se on ihmis'elon sadekuuro.
Ilo, suru siten vaihetellen
Seuraa elontiellä väistymättä —
Onnekas ken miehen tunteet myötä
Astuu rohkeana pimentoihin! —
Jonk' on elo pelkkää huvitusta,
Sen on sortuminen polttopuuksi;
Ken taas pelkästään vaan kyyneleitä
Elon tiellä saisi osaksensa,
Märkänis kuin hirsi maassa maaten.
Sikspä synkeimpäänkin usvayöhön
Joskus toivon valo pilkuttaapi;
Siks' on mieron poika naurusuulla
Kerta kylläisesti syötyänsä;
Siksi rauha sairaan kasvot kultaa
Kun hän asennon saa sattumalta,
Jossa polte hetkiseksi taltuu. —
Koivu täss' on kovan nähdä, saanut,
Toinen kova näkemättä vielä:
Nyt se silvotahan polttopuuksi, —
Mutta sitten taasen tuhastansa
Nousee taajapäinen nurmen nukka,
Niin myös tomustansa ihmishenki
Nousee ehompana entistänsä".