— Kyllä minä. Älä nyt kursaile.
* * * * *
Ilkka oli joskus ollut toverikutsuilla Haavistolla ja ihaillut Merin hienoa kotia. Sittenkin hän ihmetteli uudelleen, että se näin tavallisena torstaina oli yhtä tyylikäs ja taiteellinen. Hänellä oli iso koti maalla, jossa hänen isänsä omisti suuren liikkeen. Siellä oli komeaa, mutta ei näin hillityn maukasta. Se, joka asui vuokrahuoneessa, oli erikoisen herkkä tällaiselle kodille.
Meri vei hänet omaan huoneeseensa.
Ilkka ajatteli, ettei ollut ihme, että Meri oli siro ja hieno, kun hän oli kasvanut tällaisessa huoneessa.
— Istuhan sohvaan, niin minä mahdun viereen. Silloin nähdään hyvin samasta vihosta. Tässä on sinulle kynä, sanoi Meri.
Ilkasta oli hauskaa, kun heti käytiin kiinni läksyihin, muuten olisi ehkä ollut noloa istua näin kahden kesken.
— Minä en ole ennen ratkaissut matikan tehtäviä vaalean sinisellä sohvalla. Siirrä ainakin tuo taiteellinen kielomaljakko etemmäksi, muuten ei tule mitään tieteellisestä työstä, sanoi hän.
— Vedä itseesi ensin niitten tuoksua, sanoi Meri ja kallisti maljakkoa Ilkan puoleen. — Oletko sinä tuntenut mitään niin puhdasta ja samalla huumaavaa?
— Kun on nälkä, niin hyvän pihvin haju on vielä parempi.