Sylva nousi ja alkoi soittaa vanhaa ranskalaista ballaadia. Tytöt kuuntelivat hartaina ja hosuivat Eilalle, joka pureksi pähkinöitä.
Heli katseli Iltaa, joka hiljaa lauloi rakastuvasta trubaduurista ja tämän sotamatkasta. Mikä salaperäinen tenho hänessä oli. Tytöt aavistivat aina jotakin syvää hänen sanoissaan, ja pojat ihailivat häntä yhtenä miehenä. Aissikin oli kaunis, mutta hän oli kevyt ja henkisesti kehittymätön.
Sylvan lopetettua sanoi Heli:
— Kertokaa te muutkin, mitä teidän sisin olentonne kaipaa.
— Minä kaipaan sisältörikasta yksinäisyyttä korvessa. Noin pari kilometriä asemalta, sanoi Meri.
— Mitä sinä siellä tekisit?
— Minä syventäisin omaa ja kansakoulun opettajattaren sielunelämää. Ja antaisin luonnon puhdistaa henkeni.
— Kuinka kauan?
— Koko elämäni tai ainakin neljä kuukautta.
— Minä tahtoisin tehdä jotakin kansan puolesta. Tehdä heidät raittiiksi tai opettaa heille uimataitoa, etteivät he hukkuisi vähän väliä, sanoi Heli.