Kaikki katsoivat jännittyneinä Onniin, joka seisoi ja kokosi tavaroitaan. Hän katsoi muutaman hetken totisena tovereitaan, kääntyi oveen päin ja meni ulos.
Parin sekunnin ajan vaikenivat kaikki noloina. Sitten Heli nousi äkkiä ja kiiruhti Onnin jälkeen.
— Meneeköhän Onni kantelemaan? arveli Väinö.
— Hän on jöröpukki, jonka sielu on satavuotinen, mutta katala hän ei ole, vakuutti Meri. — Se näkyy jo hänen ylevästä esiintymisestään.
— Rosaprosa suuttuu meihin, se on pahinta koko asiassa.
— Te vaaditte minulta raukkamaista menettelyä, sanoi Otso.
— Älä vain tunnusta. Kuole ennemmin häpeään, pyysi Terttu.
Kaikki olivat levottomia. Ehdotuksia tehtiin, joista jokainen oli mahdoton.
Sillä välin oli Heli saavuttanut Onnin juuri kun tämä oli aikeessa poistua koulusta.
— Kuule, Onni, sanoi Heli arasti.