Onni katsoi ylemmällä portaalla seisovaan tyttöön. Hän kohtasi kirkkaan siniset silmät levottomissa kasvoissa. Tytön kasvot voivat olla suloiset, ajatteli hän, mutta sanoi jurosti:
— Minä en tee mitään luokassa. En voi ilmiantaa teitä enkä tahdo pettää neiti Weltiä. Selittäkää asiat niinkuin tahdotte, minä vaikenen.
— Kuule nyt, Onni. Minä olen usein mukana kujeilemassa ja hassuttelemassa, mutta halpamaisia tekoja minä en siedä. Minä olen varma siitä, ettei luokka tee sinusta uhria, vaikka me olemme pulassa. Kyllä sinä pääset rangaistuksesta.
— Luuletko sinä, että minä pelkään sitä? Mutta noloa se on, kun neiti Welt luulee minun loukanneen vierasta naista. Ja niin narrimaisella tavalla vielä.
— Älä ole noin juhlallinen. Tule luokkaan ja koeta selviytyä. Sinähän olet nero.
— Sitä minä en ole. Minä en tule toimeen pienimmissäkään selkkauksissa tovereitten kanssa. Tuskin tavallisessa seurustelussa.
— Tee sitten, mitä tahdot. Sinusta ei saa selvää, sanoi Heli ja juoksi sisään.
Onni epäröi hetken. Hän oli tosiaankin heikko anginan jälkeen. Sitten hän harppasi portaita ylös ja meni päättäväisesti sisään.
Luokka ei tehnyt mitään huomautusta. Onni oli arvoituksellinen tavallisten koululaisten silmissä.
Samassa ovi aukeni, ja neiti Welt tuli sisään. Hän istuutui päiväkirjan ääreen. Luokka huomasi heti, että nyt oli vastattava eilisistä kepposista.