— Eikö Hintriikka jo käynyt lääkärissä?
— Joha mie, mut se ei oltkäa oikia paikka. Mei postneit sano jot Ruukius on niit parraimpii tohtorloit tääl Helsinkis. Ja hää kuuluu ossaava ihmise luut ulkomuistisi. Mie lähin häne luoksee ensluoka piilil, ja vartuin häne porstuvassaa vissiiki par tuntri. Isse hää kuulu ollee lasaretis leikkaamas. Ko mie pääsin sissää ni mie pyysi hånt laittamaa miul uuvet hampaat. Mut siihe hää ei suostunt. Mie sanoin, jot tällaises juoksus miult männöö aika kaivoo. Mut vaikka hää ol lope viini ja taputtel käsvartta ni ei vaa taipunt. Mie koeti sannoo jot: »luu ko luu», mut hää vaa nauro ja sano jot eihä suutarkaa paikkaa vammoi ihmisenahas, vaik hää puolpohjaa kenkii.
— Onhan täällä hammaslääkärejä.
— Nii, justii. Kuka höist lienöö paras?
— Minä tunnen taitavan naislääkärin. Hän on hellävarainen ja miellyttävä, esitti Ada.
— En mie lähe naisihmise kynsii. Akkapää, lampaanpää!
—- Hän on yhtä taitava kuin mies.
— Akka hakkaa, puolen taittaa, sanoi Hintriikka itsepäisesti.
— Mennään sitten tohtori Vanteen luo. Hän asuu tässä lähellä.
— Onks hänel partaa?