Ada saattoi Hintriikan elokuviin ja meni itse kotiin.
Parin tuimin kuluessa ilmaantui emäntä taas Adan luo.
— Mie tulin sannoo hyvästit. Mie lähen Jääskee.
— Mitä ihmettä? Entäs havmpaat?
— Mie näin jo tarpeeks sen lustin. Tohtor ol humalas ja kaas yöytäsä astjoinee ja rehenteli pihtlöines nenäs ja korvis. Mie luulin jo, et hää ratkoo koko akan. Ja piialt hää vet hiusnuttura irrallee ja ko hää lopus sai pihtisä suuhun, ni siihe ne jäi ja akka juoksi kavul ja pihit retku suust. Ja mienen mää siihe kelkkaa elläissäin.
— Mutta sehän oli vain elokuvapila.
— Miul kohhoo pinta kananlihal ko mie muistan mite hää ivvistel — semminki jos se on issellää eessa. Soittakaa työ sil Vanteel, jot mie en rupia häne ratkottavaksee.
— Sitä minä en tee, torjui Ada.
— Arvatkoo sit issestää. Hyväst van ja kiitos. Mie lähen yöjunas, ko miul on tääl kaik asjat tehtyn. Ja viel mie jauhan näil kivil mont vuotta.