Lehtori ja Tellu kulkivat toisten edellä ja edellinen puhui rohkaisevasti.
— Mitäs tämä merkitsee? Kesällä täytyy oppia sietämään sadetta. Katsokaa, tuolla on vihreitä ruisoraita! Huonoin ilma maalla on parempi kuin paras kaupungissa, — Väinö, älä juokse edelle, sinä läiskytät rapaa muitten päälle. Miksi sinä raahaat tuota pelargooniaa, Tekla? Anna se Ailille.
— Minulla on enemmän tavaroita kuin hampaita suussa ja kengissä pari kiloa mutaa, sanoi Aili.
— Ja minulla on valokuvauskone ja sateenmittari, ehätti Otso sanomaan.
— Älkää nyt murisko, lapset. Tuolla näkyy jo rakas Onnela. Eikö sydämenne ilostu? sanoi lehtori hurmaantuneena.
— Hurraa, Onnela näkyy jo! huusivat Väinö ja Viljo ja räiskyttivät rapaa juostessaan muitten ohi.
Huvila oli kylmä ja kostea, vaikka naapurin vaimo oli lämmittänyt sen molemmat tulisijat. Ikkunoista tuuli niin, että uutimet heiluivat.
— Nyt, Teklaseni, me olemme oikeassa kodissamme, kaupungissa meillä on vain asunto. Minä toivon, että sinä saat rauhallisen ja suloisen kesän, sanoi lehtori hampaitten kalistessa kylmästä.
— Kesät ovat raskaita emännille, syksyllä minä olen aina väsyneempi kuin koskaan ennen, sanoi Tekla, joka järjesteli vuoteita.
— Pojat saavat auttaa sinua. Tänä kesänä sinun ei tarvitse astua jalallasikaan puutarhaan.