— Saanko kapan perunoita, pyysi laiha rouva.
— Heti, rouva. — Saivatko rouvan pojat ehtoja?
— Toinen sai, kun oli sikotauti juuri kokeitten aikaan. Tai pussitauti, hienommin sanottuna.
— Mikä sikotautinimitystä vaivaa? Sika on jalo luontokappale. Sen koko ruumis on herkullinen ja sen ääriviivat kauniisti pyöreät. — Eikö muuta kuin silliä tyttöseni? Siinä on kiltti lapsi, joka säästää äidin askeleita. — Mistä minä tässä puhuin? — Jaa, saattepa nähdä, että kalliin ajan loputtua rehevät muodot tulevat muotiin. Sika on tarkoituksenmukaisin olento. Se täyttää tinkimättä velvollisuutensa ja on luomakunnan mestariteos. Kauppiaan kädet liikkuivat sulavasti.
— Paitsi ihmistä, sanoi joku.
— Ihminen ei ole aina mestariteos — jota tämä kaalinpää sitä vastoin on, rouva, kuusi markkaa. Hyvästi rouva.
— Puoli kiloa teemakkaraa, pyysi sotilas.
— Se on tarpeen kasarmipojalle. Minunkin poikani on asevelvollinen, ja lisämuonaa ne veikot tarvitsevat. Kaksi poikaa lukee yliopistossa, mutta lihakauppiaita minä sittenkin toivon heistä. Eloako vai Paasivaaraa, neiti? Molemmissa on vitamiinaa.
— Ei sellaista tarvita voissa, sanoi vanhanpuoleinen nainen.
— Se juuri lämmittää ruumista sisältäpäin. Sitä tarvitaankin vastapainoksi ohuille vaatteille ja reumatismille, vakuutti Poustinen.