Elämä miestenhuoneessa oli niin raisua, että Mari alkoi suunnitella muuttoa talosta. Hän toivoi keittäjättären paikkaa vanhan hiljaisen neidin taikka lapsettoman parin luona. Mutta pohjaltaan hän tiesi, ettei hän voisi jättää perhettä, jossa häntä pidettiin kuin omaista.
Levottomuutta lisäsivät matkavalmistelut. Tavaroita oli sullottu kokoon päiväkausia ja lapset olivat kuin kuumeessa.
Odotettu lähtöhetki oli tullut. Perhe oli jalkeilla kukin tahollaan.
— Sukkanauha katkesi, mutta mä korjasin sen eristetyllä kuparilangalla. Sillä voi eri hyvin laittaa pitimiä housunkannattimiin, sanoi Janne, ja kiinnitti vitjat Mooseksen kaulanauhaan.
Toini juoksi ahdistetun äidin jäljestä ja pyysi:
— Pistä hiukset lettiin, pistä hiukset lettiin, mä en tule muuten valmiiksi. Tai leikkaa mulle polkkatukka.
Isä sitoi kokoon kantohihnoja ja piti velvollisuutenaan vastata Jannen kysymyksiin.
— Miten nahkoja parkitaan? Isä, kuinka monta metriä pitkä on Atlantosaurus? Isä, jos neekeri asuisi Pohjoisnavalla ja sille syntyisi lapsia, niin olisko ne valkoisia? Voiko kaloilla olla yskää ja nuhaa! Kun yksi kaksosista kuolee ja yksi jää elämään, niin kumpanen heistä on viiden vuoden perästä vanhempi!
Äiti hääri, järjesteli ja joudutti perhettä syömään. Mutta äkkiä hän huomasi, että Risto oli poissa ja hätyytti kaikki hakemaan häntä.
— Risto on voinut lähteä asemalle, sen vaatteetkin ovat poissa, sanoi
Toini rauhallisesti.