— Siksi teistä on tullut niin raisuja poikia, että kaikki tytöt pelkäävät teitä, sanoi Toini.
— Naiset pelkäävät aina miehiä. Se on luonnollista ja niin pitääkin olla. Me ei pelätä mitään, pöyhisteli Janne.
Käytävän toisella puolella oli Liisan pieni huone. Siellä oli kaikki siistiä ja sievää. Liisa kuului melkein aikuisiin, sillä hän oli jo yläluokilla ja kuusi vuotta Janneakin vanhempi.
Liisa oli kieltänyt poikia menemästä ominpäin hänen huoneeseensa, mutta tätä kieltoa ei tavallisesti kunnioitettu. Poikien mielestä Liisa tavoitteli melkein äidin asemaa, vaikka hän ei ollut ensinkään äitimäinen. He tuumivat, että pojilla on niin monta, joita oli pakko totella, ettei siskon ainakaan tulisi vaatia heiltä alistuvaisuutta. Liisa luuli olevansa jo oikea nainen ja se oli suuruuden hulluutta. Toini syytti veljiä samasta hulluudesta, kun nämä sanoivat itseään miehiksi. Pojat arvelivat, että olkoon muilla mikä arvo tahansa, niin Toini oli ainakin selvästi lapsi.
— Liisa on viisaampi ja kauniimpi kuin te, puolusti Toini siskoaan.
— Pyh! Kotioloissa ei kukaan nainen ole kaunis, sanoi Janne. — Ja
Liisa on kirjaviisas, mutta aika mälvä monessa muussa asiassa.
Päivällinen oli syöty ja äiti tuli kuulustelemaan Risto läksyjä, sillä välitodistukset olivat juuri tulleet, eikä ne olleet loistavia.
— Kuulustele nyt äkkiä, äiti, uskontoa. Mulla on kauhean kiire, eikä sopisi ollenkaan penkoa näitä läksyjä, sanoi Risto hätäisesti.
— Mikä kiire sinulla nyt on, eihän vielä ole myöhäistäkään? kysyi äiti.
— Vihreät Kotkat kokoontuvat tänään meille, ne tulevat varmaan heti, sanoi Risto ja haroi vaaleita, hiukan punertavia hiuksiaan.