AINA. Hänelle … tuommoiselle kehnolle rentulle et toki voittoa jättänyt? Vai jäitkö kurjana tuon nahjuksen naurettavaksi?
TAAVI (nauraen). Ha! ha! ha! Äläpäs sellaista usko, sisareni! Vetäessämme väkikapulaa hän joutui kuin joutuikin joka yritykseltä syliini… Kyynäspäittensä ruskeesta päättäen olisi luullut hänen käsivartensa kainalosta asti katkenneen.
AINA. Sitäpä arvelin! Oikeinpa teit, Taavi! Hyvä oli, ettäs näytit, kuka tässä pitäjässä voimiltaan on väkevin! — Entäs sormikoukussa?
TAAVI. Mitäpäs siinä mokoman auttoi kinnata … kyllähän sen tiedätkin! Keskisormensa meni sijoiltaan ensi ottelussa. Eihän tämä poika turhanpäin kenenkään sormeen tartu! Helposti olisin pirstaleiksi vetänyt etusormensakin, nimettömän ja kaikki muut…
AINA. Oikeinpa hauska! Nyt tietävät kaikki pitäjäläiset ja naapurit mikä mies sinä olet mieheksi!
ELLI (joka kaiken aikaa sisarusten keskustellessa on osoittautunut levottomaksi). — Kuule Aina! Sanoinhan sinulle äsken, että minulla on tärkeä asia Taaville. Salli minun puhua hetkinen hänen kanssansa kahden kesken.
TAAVI. Puhu vaan puhuttavasi sisareni kuullen.
ELLI. En … en… Lähde Aina … äitisi kamariin.
AINA (vähän äkäisesti). — Me, veljeni ja minä, emme pidä salaisuuksia keskenämme…
ELLI. Vaikka ette … lähde kuitenkin.