TAAVI (keskeyttäen). Puhun. Vapauta itsesi! Hylkää tuo kelvoton! Lähde kanssani Amerikkaan! Siellä elämme onnellisina, vapaina! Mitä meitä siellä koskee sellaiset vanhemmat, jotka rikkauden hinnasta myyvät tyttärensä, mitä meitä koskee tämän pitäjän jaarittelijain tyhmät lörpötykset! Täällä on häpeätä, siellä on onni, täällä tuska kuoloa katkerampi — siellä on elämä! (Aikoo tarttua Ellin käteen, mutta Elli vetäikse syrjään.) — Kuule, Elli! Ei vanhurskas Jumalakaan sellaista hyväksy, että kovasydämiset ihmiset…
ELLI. Vaiti, Taavi! Taukoa hulluttelemasta! Sellaisiako sanoja julkenet puhua toisen miehen vaimolle, naineelle naiselle? Ajatteleppas että äiti-vainajasi olisi tässä läsnä kuulemassa! Kyllä hän sinulle selittäisi, mitä Jumala ei hyväksy.
TAAVI. Äiti-vainajani! — Haa — tiesinpä sen, ett'en kestäisi tuota kiusausta. Sentähden olenkin päättänyt sitä välttää. Mutta sallimus sen teki… Anna minulle anteeksi sanani! Sinä olet jalompi minua.
ELLI. Mitä vainen, mutta sinun täytyy luvata, ett'et mielettömiä hulluttele!
TAAVI. Sen lupaan… Yksin täällä … yksin siellä.
ELLI. Muista, että meidän välillämme äitisi ja omasta tahdostasi oli puhdas ero.
TAAVI. Kylläpä muistan… Puhdas ero, niin … ero avarampi kuin valtameri.
ELLI. Miks'et vastannut kirjeisiini? Olen sinulle kirjoittanut kaksi —.
TAAVI. En luullut voivani vastata niihin loukkaamatta äidilleni antamaa lupausta.
ELLI. Hyvä Jumalani! Yksin siitä syystäkö et vastannut?