KERTTU.
Oi menkää kuitenkin! Ma tunnen Lallin.
Hän yhtä ankara on vihollinen
Kuin on hän uskollinen ystävä
Ja hellä. Metsän pedot ennemmin
Te voitte kesyttää kuin kiivaan Lallin!
Hän vihoissaan on ihan säälimätön.
PISPA HENRIK.
Mä kuinka heidän rääkättäväksensä
Sun voisin jättää? Sitees avaan ensin
Ja sitten koen sanan voimalla
Sun kohtalolles saada lievitystä.
KERTTU.
Jo ehkä verityöstään palajavat
Vihollisenne!
PISPA HENRIK.
Älä pelkää. Kerttu!
Mun mielelleni juohtuu tapaus.
Jok' kerran pyhää Augustinoa
Englannin maalla kohtais. Samaten
Kuin minä nyt hän yksin, aseetonna
Vihollistensa joukkoon antautui.
Nähdessään pyhän miehen tulevan
Nää julman ilo-huudon koroittivat
Ja karkasivat vihaamaansa vastaan,
Kuin kokko karkaa päälle kyyhkyisen. —
Jo puuhun sidottu ol' Augustinus
Ja pakanoitten miekat viuhkuivat
Ylitse hänen päänsä, samassa
Kuin tuli taivahasta leimahti
Ja jyräys niin kova tärisytti
Mannerta, että maahan vaipuivat
Säikähtyneinä kaikki murhaajat,
Krist' uskovaisten luku sillä kertaa
Lisääntyi tuhannella hengellä.
LALLI (Ulkoa, kiivaasti).
Sa sanoit hänen tänne tulleen?
SORKI (Ulkona).
Tänne!
KERTTU.
Oi, armollinen Jumalani!
PISPA HENRIK.
Hän
On kilpemme ja vahva turvamme!
(Kitka, Lalli, Sorri ja Taimo tulevat seuraajinensa.)
Kahdestoista Kohtaus.