(Soturit ovat virittäneet nuotio-valkeat. Munkit ja ritarit
asettautuvat yhden ympäri, joukko sotureita toisen, kolmas
nuotio loistaa oikealta.)
TOINEN MUNKKI (Kävellen levottomasti edestakaisin).
Sankt Olavi! mun suojelia-pyhäin!
Kuink' olen rauhaton ja levoton.
Minusta tuntuu niinkuin astuisin
Ma hiilten päällä!
ENSIMÄINEN MUNKKI
Samoin minusta!
Me emme viivy tässä kauemmin
Kuin hetken!
TOINEN MUNKKI.
Hetkikin on hetki liiaks'!
Se voipi tuhoks' tulla pispalle.
(Huomaa Kertun.)
Mik' on tuo tuossa kummitus?
(Katsoo Kerttuun.)
Ah, nainen,
Viluhun kuollut nainen!
(Nostaa Kertun istumaan.)
Ihmeen ihanat
Nuo kasvot ovat kuolemassakin!
(Andraeas ja ensimäinen munkki lähestyvät.)
ANDRAEAS.
Voi, Lallin hurskas vaimo!
TOINEN MUNKKI.
Lallin vaimo —
Ja hurskas?
ANDRAEAS.
Etkö ole kerrottavan
Sa kuullut, kuinka paljon vainoa
Tää vaimo park' on saanut kärsiä
Mies-pyöveliltään tähden uskonsa?
Nyt liekin ollut häntä paossa,
Kun kuolo raukan tiellä saavutti!
TOINEN MUNKKI.
Sen muistan kuulleeni, mut tuskissani
Ma kaikki unhotin pait tuskani.
ENSIMÄINEN MUNKKI.
Kentiesi hän ei vielä ole kuollut.
Mä tiedän että usein tapahtunut
On sillä tavoin, että viluhun
Ja kylmään nääntyneitä ihmisiä,
Joist' ihan hengen viimeinenkin säen
On luultu sammuneeksi, kuitenkin
Sopivan hoidon kautta tointumaan
On saatu.