Kristiina pyysi, että kenraali käskisi kapteeni Stålsköld'in nyt heti hänen puheillensa.
Kun kenraali ilmoitti tämän käskyn kasvatillensa, joutui tämä kovin hämille. Kaikkia sodan kovuuksia kestäneen, mutta hoviolojen temppuihin ihan tottumattoman nuorukaisen mielestä oli kuningatarta puhutteleminen hyvin vaikea toimi, milt'ei vaikein kaikista tehtävistä koko mailmassa. Olihan tuo kuningatar päällepäätteeksi sen sankarikuninkaan tytär, jonka muistoa hän jumaloitsi! Ei, sellaiseen toimeen ei hän uskalla antautua! — Vaan mitäpäs tehdä? Täytyihän kai mennä! Odottihan tuo korkea nainen häntä. Kooten kaiken mielipontevuutensa astui hän kuninkaallisen hallitsijansa luo, mutta keveämmällä mielellä ja keveimmillä askeleilla olisi hän komppaniansa etunenässä käynyt rynnäkköön vahvinta linnoitusta vastaan.
Kristiina katseli mielihyvällä nuorta pulskeaa sotilasta, jonka kauniissa kasvoissa kuvautui urhous ja miehuullinen päättäväisyys.
"Vieläkö teidän äitinne on elossa, kapteeni Stålsköld?" — kysyi hän, saadaksensa keskustelun alkuun.
"Vielä on" — kuului lyhyt vastaus, mutta miehellä, joka pelkäämättä oli katsellut verenhimoisia Kroaatteja ja Walloneja kasvoista kasvoihin, ei nyt ollut tarpeeksi rohkeutta nostamaan silmiänsä lattiasta.
Näytti siltä kuin ei kuningatar ensinkään olisi paheksinut tätä kainoutta; se kai pikemmin miellytti hänen naisellista itserakkauttaan.
"Sepä oli hauska kuulla! — sanoi hän samalla ystävällisellä äänellä — sitte pääsen tilaisuuteen suorittamaan velkani hänelle. Jo kauan olettekin tätä suorittamista saaneet odottaa; minä sanon te, sillä teitäkin tämä velka koskee, kapteeni Stålsköld." —
"Teidän Majesteettinne nyt puhumasta velasta en tunne enkä tiedä niin mitään" — vastasi kapteeni, kuningattaren sanojen tarkoitusta ymmärtämättä.
"Kuinka? Ettekö ole kuullut puhuttavan siitä lupauksesta, jonka isävainajani antoi teidän isällenne?" —
"Kyllä siitä joskus on minulle kerrottu" — sanoi kapteeni.