Sen sijaan että olisi "saarnannut", kuten mies oli odottanut, Mathilda rupesi kyselemään Siperiasta ja kaikista siellä olevista ystävistään, ja aika kului nopeasti siihen asti, kun hänen oli lähdettävä.
Tätä käyntiä seurasi useita muita ja eräänä päivänä Mathilda seisoi hänen sellissään suuri suomalainen raamattu kädessään. Hän tervehti iloisesti, mutta Haapoja ei vastannut, vaan seisoi hymyillen halveksivasti ja tuijotti kirjaan. Lopulta he istuutuivat ja Mathilda alkoi puhua. "Kuulutteko te niihin, jotka luulevat, että jokaisesta raamatun paikasta voi olla hyötyä sielulle?" Haapoja keskeytti hänet. — "Luulen." — "Teidän täällä istuessanne ja puhuessanne minulle raamattu on auennut useita kertoja samasta kohdasta. Lukekaa se, niin saamme nähdä, voitteko saada siitä jotakin minulle!"
"Mitenkähän tässä oikein käy?" Mathilda ihmetteli itsekseen. Ääneen hän sanoi tuntevansa vielä niin vähän raamattua, ettei hän mahdollisesti osannut selittää sitä paikkaa. Hän otti raamatun, jonka ensi sivu oli avautunut ja luki: "Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Ja maa oli autio ja tyhjä, ja pimeys oli syvyyden päällä ja Jumalan henki liikkui vetten päällä. Ja Jumala sanoi: Tulkoon valkeus. Ja valkeus tuli." — "Kuinka nuo sanat ilahduttavatkaan minua!" Mathilda huudahti. "Alussa oli autiota ja tyhjää, mutta Jumalan Henki liikkui suuren tyhjyyden yllä. Juuri niin on jokaisen ihmisenkin laita, ennen kuin hänen sielussaan syntyy selvyys ja kirkkaus. Siellä on autiota ja tyhjää, mutta Jumalan Henki leijailee pimeitten syvyyksien yllä. Katsokaapa omaan sydämeenne juuri nyt! Tehkää se rehellisesti, rohkeasti ja syvästi ja te olette huomaava, että siellä on aika surullista, täysi sekamelska, autiota, tyhjää, pimeää ja kylmää siellä on. Mutta sallikaapa Jumalan sanoa: Tulkoon valkeus! Silloin tulee valoisaa. Niin kaikki selvenee. Syntyy maailma."
Kauan hän puheli siten vakuuttavasti ja hellytellen, kuten se, joka tietää tuovansa sanomaa elävältä Jumalalta. Yht'äkkiä Haapoja syöksähti pystyyn ja heittäytyi suinpäin lattialle kahleitten kalistessa hirvittävästi.
Vahtimestari kurkisti ovessa olevasta tarkastusreiästä. Hän oli kuullut melun ja pelkäsi jotain tapahtuneen. Mathilda antoi hänelle merkin kadota ja nähdessään, ettei vaaraa ollut, hän vetäytyikin pois.
Nyt alkoi sieluntaistelu, epätoivoinen ja valtava. Tuo jättiläinen vääntelehti, nyyhkytti ja ähki mitä suurimmassa tuskassa. Mitä oli tehtävä? Puhua Mathilda ei uskaltanut miehen suuren taistelun aikana, ei koskea pyhimpään, ihmisen syvään hengelliseen hätään. Jos mies äkkiä heräisi jännityksestään ja huomaisi, että hänet on siinä tilassa nähty, hän saattaisi tuntea tulleensa loukatuksi koko elämäkseen. — Mathilda istui siinä hiljaa, itkien osanotosta ja tuskasta ja huusi Jumalalta apua.
Lopulta mies nousi ja istuutui vuoteelle. "Miltä tuntuu, Haapoja?" Mathilda kysyi. — "En tunne kerrassaan mitään", kuului vastaus. "Sen mukaan kuin te olette puhunut, minä olen tehnyt, mitä minulle kuuluu, nyt on Jumalan asia auttaa minua, jos se on mahdollista. Minulla on teille suuri pyyntö. Tahdotteko jäädä tänne siksi, kunnes ovet illalla suljetaan? Sillä kun vartijat ovat kuulleet minun itkevän, hyökkäisivät sekä pappi että virkamiehet tänne, enkä minä halua nähdä ketään heistä. Ainoa turvani olisi, että te viipyisitte täällä luonani. Istukaa hiljaa! Täällä on leipää ja maitoa ja kirja, jota voitte lukea."
Mathilda jäi, kuten mies pyysi. Koko aikana kello kahdestatoista päivällä kello kuuteen illalla ei sanottu ainoatakaan sanaa.
Eräänä uudenvuoden aamuna Mathilda Wrede matkusti Hämeenlinnaan mennäkseen tapaamaan ystäväänsä Matti Haapojaa, joka oli siirretty sinne tutkittavaksi ja odotti Mathildaa juuri mainittuna päivänä.
Heidän istuessa ja puhellessa keskustelu siirtyi huomaamatta menneisyyteen. "Elämässäni on tapauksia, joita en ole milloinkaan kertonut kellekään", hän sanoi, "mutta nyt tunnen suurta halua vetää ne esiin piiloistaan. Voitteko kuulla hirveitä asioita?" — "Kyllä, jos se on teille avuksi."