Keväällä Mathilda Wrede sai kirjeen Hämeenlinnasta Matti Haapojalta. Sitä hän säilyttää yhä kalleimpien aarteittensa joukossa. Se on alkuperäisessä muodossaan seuraavanlainen:
Rakas sisareni Jesuksessa
Matilda Wrede.
O sitä Jumalan rikkauden, ja viisauden, ja tunnon syvyyttä, kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja käsittämättömät hänen tiensä. Rom. 11: 33.
Tässä kiitän teitä sen kauniin kirjan erestä jonka sain vastaan ottaa se 22 päivä, mutta ensinmäisellä sivulla kun alotin kirjatanne lukemaan niin kyynneleet häämärtivät silmäni, ja mitä muuten tulepii niin kirjanne oli hyvin kaunis sillä se puhuipi ja hehkuipi siitää hengestä jota harvat voivat saavuttaa. O kuinka te Matilda olette onnellinen kukapa voisi olla onnellisenpi kun te, sillä te olette täytänyt meidän kalliin Herramme saanat kuin hän saanopii hyvä paimen antaa henkensä lammasten erestä ja kukapa meistä sitä ei tietäisi teistä, ihminen vaimosta syntynyt elää täälä vähän aikaa, ja vaikkapa niinkin että Jumala tahtoisikin kutsua teitiä täältä poikes, niin sittenkin olette onnellisenpi muita ihmisiä, sillä minä tässä tarkoitan sitä kukkais seppelettä jota ei ihmis käsi taira koota, jonka noi taivaan Enkelit kantavat teitin haurallenne ja kukittavat teidän hautakumpunne noitten kurjaan ihmisraukan kyynneillä. Jos he saisivat sen sanoman kuulla että heitin hyväntekiänsä on laskettu hauran pohjaan, o mikä surusanoma se olisi, jotka voisivat heitin kyynneleet olla toristaja, että hän on heissä saanut herämään nukkuneet hienommat ihmis tunteet. Vaika sitä minä en usko että Jumala tahtoisi teitä kutsua täältä vielä poikes sillä hän tahtoisi teitin valistaa, ja valistaa niitä viheliäisiä ja onnettomia ihmis raukkoja jotka ovat menetäneet kaiken maallisen ja jankaikisen toivonsa että he vielä orottavat saavansa kuulla jonkin lohruttavaisen sanan siitä jalost kirkautesta joka tunkepi etäisiimpi yksinäisyyteen jota ei estä vallihaurat eikä rauta salvat. Ja kuinka voisi olla se mahdollista että jumala antaisi hänen niin pian lakastua, kuin hän on kerran antanut kasvaa yhten Saronin kukkaisen tänne kylmillen pohjalan Kraniitti vuorillen, ja joka paneepi Europaan sivistyneemmät ja Jumalan hengeltä valistuneet kansalaiset luomaa miettiväisen katsannon, ja arvostelemaa kuinka on voinut kasvaa täällä kyylmän pohjan lahdenrannoilla niin kaunis kukkainen ja kukoistaapi täällä Revontulien valosa, (Kork. v. 4: 15, 16.) Ja mitä muuten tuleepi minun ellämäänni niin se kuluupi aina hiljanlensa. Jesuksen Kristuksen kautta jolle olkoon kunnia ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Sydämmellisiä terveisiä teille lähettää ystävänne Psalmi 25.
Matti Haapoja.
* * * * *
Myöhemmin Haapoja vietiin Kakolaan. Kun Mathilda Wrede kerran kävi hänen luonaan siellä, kertoi mies, että eräs Siperiassa tekemänsä paha työ vaivasi hänen omaatuntoaan. Hän arveli, että hänet olisi lähetettävä sinne takaisin, jotta hän olisi voinut antaa tietoja yhdestä ja toisesta seikasta, mitä siellä oli tapahtunut useita vuosia sitten. Hän oli puhunut prokuraattorin kanssa ja tunnustanut olleensa mukana eräissä Siperiassa tehdyissä rikoksissa pyytäen tulla lähetetyksi sinne kerrottuaan loputkin. Prokuraattori, joka tahtoi saada tietää lisää, lupasi sen, mutta ei ollenkaan ajatellutkaan ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin vangin lähettämiseksi. Se katkeroitti Haapojaa, joka ihmetteli, että vankeja vaadittiin pysymään totuudessa ja pitämään sanansa, mutta itse ei ajateltukaan pitää lupauksia. "Minä olen sitä mieltä, että minun on päästävä Siperiaan", hän väitti, "ja ellei minua sinne lähetetä, niin minä lähden ilman lupaa."
Useita kuukausia kului; silloin Matti Haapoja teki karkausyrityksensä. Hän hankki suutarinpuukon, pisti sen muurin rakoihin ja oli jo päässyt niin korkealle pitkin muuria, että vartijat ylettyivät hänen jalkoihinsa, kun hänet vihdoin huomattiin.
Raivostuneena siitä, että hänet estettiin karkaamasta, hän iski puukolla vartijaa ja sitten itseään. Sanottiin että useat pistot olivat sattuneet itse sydämeen ja ihmeteltiin, että hän eli.