"Me olemme (elok. 21:senä) kysyneet Vankeinhoitohallitukselta asian kulkua ja todenneet, että on kysymys vain lakimääräysten teroittamisesta sen johdosta, että vankilat ovat olleet ennen armahdusmääräysten toimeenpanoa ylenmäärin täydet ja että Turun kuritushuoneessa on ilmennyt levottomuuksia. Lain mukaan vankilanjohtaja on edesvastuussa vangeista ja vain hänen harkinnastaan riippuu, kenen hän sallii käydä vankien luona ja millä ehdoilla se saa tapahtua. Tämän lakimääräyksen mukaan ei kukaan ole siihen nähden erikoisasemassa. Neiti Wrede on pitkän toimintansa ajan vankien keskuudessa saanut suullisen luvan perusteella käydä vapaasti vankien luona ilman johtajan suostumusta. Nyt on häneen nähden tapahtunut sellainen muutos, että hänenkin on järjestettävä käyntinsä johtajan välityksellä. Hän onkin tietääksemme käynyt tämänkin uuden järjestelyn jälkeen muissa vankiloissa, vaikkakaan ei Kakolassa. Sinnekin hän kyllä saa mennä, kunhan vain ilmoittaa siitä asianomaiselle johtajalle. Ja joskaan hän ei saisi puhutella kaikkia vankeja, jää hänelle kuitenkin sekä siellä että muissa vankiloissa kylliksi työmaata. Yleistä lupaa käydä vankiloissa hän ei ole edes pyytänytkään."
Niin kuuluu U. S:n selonteko. Sitä seuraa sitten vain Vankeinhoitohallituksen kiertokirje maan kaikille vankilanjohtajille, joka aiheutti sulkemistoimenpiteen ja jonka tarkoitus ilmenee päätöksestä, minkä neiti Wrede sai hallitukselta (julkaistu elok. 20:ntenä D. T:gissä.)
Tarkkaava lukija on ilman muuta havainnut, että U. S:n selitys sivuuttaa kokonaan meidän kaksi kysymystämme. Se ei ilmoita neiti Wredelle annetun kiellon syytä eikä myöskään miksi sitä ei oltu jo kauan sitten kumottu. Huomautetaan että toimenpide oli tarkoittanut vain lakimääräysten teroittamista vankilanjohtajan oikeudesta valvoa ulkopuolella olevien käyntejä vankien luona. Kukapa olisikaan epäillyt sellaisen oikeuden olemassaoloa? Eihän ole ensinkään kysymys siitä. Kellä vankilanjohtajallamme tahansa on laillinen oikeus kieltää asianomaisia valvomasta neiti Wreden käyntejä. Kysymys kuului — pitääkö se todellakin toistaa, jotta se selviäisi — kuinka perustellaan tuo erityisesti neiti Wredeen kohdistuva toimenpide?
Puhutaan siitä, että vankilat ovat ylenmäärin täydet. Mitä johdonmukaisuutta siinä on? Eikö Mathilda Wredellä ole yhtä paljon tekemistä täydessä vankilassa kuin vähemmän täydessä? Eikö hänen lohduttava ja rauhoittava vaikutuksensa ole vielä tarpeellisempi ja toivottavampi kuritushuoneessa, missä vangit elävät yhteen sullottuina ja mieliala on jo senkin tähden kiihtynyt?
Puhutaan levottomuuksista. Ne kuvasimme lyhyesti jo edellisessä. Molemmat edellisethän, "kaljalakon" ja "keittolakon" vankilan johto tunnusti oikeutetuiksi, koska vankien laillinen menettely kieltäytyessään sopimattomasta ravinnosta johti suoranaisesti parannuksiin. Kolmas lakko, pidättyminen käyttämästä vankilan silloista lääkäriä, tohtori K——a, perustui juurtuneeseen vastenmielisyyteen häntä kohtaan, mutta puhkesi vasta sattumalta ilmi, kun eräs vanki, joka oli pyytänyt useita kertoja lääkäriltä, että hänet pahoinvointinsa takia otettaisiin sairasosastolle ja jonka lääkäri oli väittänyt teeskentelevän kehoittaen häntä menemään työhönsä, surmasi itsensä. Muitten vankien levottomuus purkautui pyynnöksi, että tapausta tutkittaisiin lähemmin. Nyt kysymme jälleen, tahtooko Vankeinhoitohallitus vielä salaa viittailla siihen, että neiti Wrede olisi jotenkuten syypää "lakkojen" syntymiseen, joista kaksi ensimmäistä jäävät oikeutettuina pois laskuista ja joista kolmannen ratkaisi vankilan muurien sisällä sattunut surullinen tapahtuma? Sellainen olettamus on järjenvastainen, jotta emme antaisi sille vielä oikeampaa nimeä. Vankien joukossa on monta sivistynyttä henkilöä, jotka kyllä itsestään tarkkaavat vankilaohjesäännön määräyksiä ruuasta y.m. ja voivat selvittää asian alkuperäisemmällä kannalla oleville asukeille. Olettamus, että neiti Wrede 30-vuotisen lähetystyön jälkeen, josta tuhannet kurjat häntä siunaavat ja josta vankeuslaitoksellamme on ollut mitä suurin hyöty, kävisi vanhoilla päivillään rikkomaan tarkasti noudattamaansa hienotunteisuutta ja rupeaisi harjoittamaan kiihoitusta viranomaisia vastaan, on virkavaltaista byrokratiaa, niin vastenmielistä ja samalla typerää, että jokainen ajatteleva kansalainen, jolla on sydäntä, tuntee mielipahaa sen johdosta.
U. S:n antama tieto, ettei neiti Wrede mahdollisesti saisi edes virkakunnan läsnäollessa tavata kaikkia vankeja, on omiaan lisäämään paheksumistamme. Sellaiseen lausuntoon kätkeytyy uudelleen salainen ajatus, että jo neiti Wreden läsnäolokin voisi aiheuttaa kurinpitorikoksia. Onko sellaisessa mitään järkeä? Vankeinhoitoviranomaiset suorastaan sotajalalla yksinäistä naista vastaan — mikä todistus hänen työnsä voimasta ja hallituksen oman toiminnan tyhjyydestä vankien henkiseksi kohottamiseksi! Ja kuinka tuo tyhjyys paljastetaankaan yhä ilmeisemmin viitattaessa siihen, että neiti Wredellä on kyllä Kakolan ulkopuolellakin kylliksi vaikutusalaa. Hänellä on sitä epäilemättä, hän saattaa hätätilassa mennä Siperiaankin, eikö totta? Mutta mikä antaa Vankeinhoitohallitukselle oikeuden ryöstää vangeilta hengellisen avun, minkä neiti Wrede on voinut ja yhä edelleen voi antaa? Tätä kysymystä ei korosteta suinkaan tunneherkässä sävyssä, vaan puhtaasti kriminaalipoliittiselta kannalta.
Hallitus sanoo U. S:n kautta, ettei neiti Wrede ole anonutkaan yleistä lupalippua vankiloihin. Oivallinen vaatimus v. 1913 sille, joka on vuodesta 1883 lähtien kaikkien viranomaisten rajattomalla suostumuksella käynyt keskeytymättä puhuttelemassa vankeja.
Hallitus kertoo neiti Wreden vielä kiellon voimaan astuttuakin käyneen muissa vankiloissa. Se ei ole totta. Hän ei ole, saatuaan Kakolaan pyrkiessään tuon hämmästyttävän kiellon, voinut muihin vankiloihin yrittämällä antautua alttiiksi mahdollisesti uusille nöyryytyksille. Kiertokirjehän on lähetetty kaikille johtajille. Sitä paitsi Vankeinhoitohallituksen lähettämä päätös neiti Wredelle oli hänen koko elämän kestäneeseen työhönsä nähden niin loukkaava sanamuodoltaan, ettei se jättänyt mitään mahdollisuutta käsittää sitä muuten kuin siten kuin hän sen teki, nim. Suomen vankilat ovat häneltä suljetut. Eikä kieltoa ole vielä tänäkään päivänä kumottu huolimatta suullisista lupauksista päästä maaliskuussa uudelleen työhön. Vapautuneitten ja vankien perheiden keskuudessa Mathilda Wrede jatkaa kuten ennenkin uhrautuvaa työtään.
Tarvinnemme tuskin enää huomauttaa, että vankien tapaaminen henkilökunnan läsnäollessa, olisi suorastaan ivaa Mathilda Wreden ydintehtävää kohtaan. Vanki katselee viranomaisia vihamielisesti, epäluuloisesti tahi ainakin kylmästi. Hengellisen auttajan käynnillä on arvoa vain silloin, kuin vanki voi aukaista hänelle sielunsa sisimmän täysin luottavasti. Sen neiti Wrede ilmoittikin lyhyesti ja syvän vakuuttavasti meidän julkaisemassamme kirjeessä Vankeinhoitohallitukselle.
Teemme yhteenvedon: