Seuraavana päivänä ajoi Mikko Heikkilään, jossa torpan kontrahti tehtiin ja vierasten miesten läsnäollessa vahvistettiin. Sen mukaan saisi Mikko pitää viisi vuotta torppaa ilman verotta. Sitten maksaisi hän vuosittain kontrahdissa määrätyn veron ja torpan saisi hän pitää hallussansa niin kauan, kuin hän ja hänen vaimonsa eläisivät.
Kotia tultua kävi hän taas kiivaasti käsiksi työhön. Heikkilän emäntä oli pistänyt lähteissään hänen kouraansa mytyn pellavia. Katrin rukki hyrisi samalla aikaa kuin Mikko puhdetöiksi teki auran ja ladan sekä karhin. Näiden valmistuttua alkoi hän tehdä katiskata. Päivillä oli hän taas ulkotöissä. Lumi oli jo melkoisesti sulanut noroltakin, jossa Mikko nyt, repien ylös pajupensaat ja kannot, raivasi itsellensä niittyä, jonka sitten aitasi, aluksi vihiaidalla. Risti-lammin rannat olivat jo viikon aikaa olleet sulana ja haue'n kutu oli lähellä. Ontelosta hongasta koversi hän purren, jolla vei ulos verkkonsa, rysänsä ja katiskansa. Täältä otteli hän haukia ja kesemmällä myös lahnoja ja ahveniakin juuri kuin aitastansa.
Kylvön aika tuli. Mikko sytytti kaskensa palamaan, kynti ohran ja kauran siemenen maahan. Osan kaskea jätti hän perunamaaksi ja yhden osan syksyllä kylvettäväksi rukiilla. Nyt rupesi hän myöskin rakentamaan eloaittaa ja riihtä, jotka syksypuolella tulivatkin valmiiksi.
IV.
Kuusi vuotta on kulunut. On eräs sunnuntai-ehtoopuoli. Mikko ja Katri istuvat nurmivierulla kartanon edustalla. Mikko on äsken saapunut kotia kirkosta. Heidän karjansa on nyt lisääntynyt ja näiden kellot kuuluvat kotia asti laitumelta. Peltonsa ovat tulleet laajemmiksi ja siinä aaltoelee sakea ruisvilja. Nurmella heidän vieressään kellii kaksi pienokaista, Kasper nyt neljän, ja Maiju, kahden vuoden vanha. Kartanon ympärillä käet kukkua helkyttelee, lammissa uiskentelee vesilintuja poikinensa, Jumalan aurinko paistaa lämpimästi Mikon ja Katrin päälle, rakkaus ja tytyväisyys asuu heidän rinnassansa. He ovat onnellisia!
— Mitä kirkolle kuului? kysäsi Katri.
— Kuuluihan sinne, vastasi Mikko. Kirkkoherraa veivät suorastaan kirkosta ripittämään Heikkilän isäntää. Sitten emäntänsä kuoleman oli hän alkanut riutumistansa riutua. Toivoa ei taida enää olla hänen paranemisestansa. Suokoon Jumala kuolemansa helpoksi!
Katri säpsähti. Hän tiesi, että nyt voisi tulla aika, jona heidän onnellisuutensa taivas synkistyisi.
Ja se tulikin. Ei kuitenkaan äkisti, vaan vähitellen kohosi nuot onnettomuuden synkät pilvet. Niinkuin onnettomuus harvoin tulee yksin, vaan sen edellä jo käy muita pienempiä, jotka ikäänkuin lausuvat: "ole varoillasi!" niin kävi tässäkin. Eräänä päivänä, näet, syöksi metsästä kaksi lammasta läähöttäen ja näännyksissä kartanolle. Päästyänsä karjapihaan kaatuivat ne maahan. Mikko ja Katri, jotka heti aavistivat jotakin onnettomuutta riensivät metsään. Täällä makasi laitumella heidän paras lehmänsä kuoliaana ja pahoin revittynä, täällä oli myöskin koko heidän lammaslaumansa surmattu ja osaksi syötykin. Naapuri pitäjässä oli nimittäin pari päivää tätä ennen pidetty suuri sudenjahti. Näissä jahdeissa ei pidettykään niin paljon lukua petojen tappamisesta, kunhan vaan kukin saa ne karkoitetuksi omasta metsästänsä naapurin alueille, eli toisin: niitä ajellaan pitäjästä toiseen. Säikytettyinä suurelta ihmislaumalta olivat ne ottaneet pakonsa Risti-korpeen ja tekivät nyt täällä tuhojansa.
— Voi meitä polosia! huusi Mikko, väännellen käsiänsä nähtyään minkä vahingon pedot olivat matkaan saattaneet hänelle.