— Hyvästi! Älkäät itkekö. Jumala on kostanut, sanoi Kaapo, istuen rekeen.
Risto rupesi värisemään. Jumalako? Minähän kostanut olen. Mitä siihen
Jumalan tulee?
Reki ajoi pois ja Kaapo jätti tällä lailla viimeisen kerran lapsuutensa kodin.
Tämän jälkeen nähtiin Risto useammin kuin ennen kulkevan ympäri rauhatoinna, levotoinna. Paljon hän myös puhui yksinänsä ja tällaisissa tilaisuuksissa kuultiin hänen kertovan: Jumala on kostanut. Nuoruudessa oli hänen mielensä saanut pahan vamman siitä julkisesta häväistyksestä, jonka hän oli saanut kärsiä. Sitten oli hänessä vuosikausia kytenyt yksi ainoa tunne: viha, elänyt yksi ainoa aate: kosto. Nyt tuli tähän lisäksi kalvava omatunto. Hänen heikko luontonsa ei voinut kauan kestää näitä järistyksiä. Eräänä päivänä nähtiin hänet nauraen ja lyöden käsiänsä yhteen juoksentelevan edestakasin maantiellä. Tuo onneton oli nyt todellakin tullut mielipuoleksi.
VIII.
Kymmenen vuotta on kulunut. Hiljaisessa menossa ja tyynessä onnessa oli lie kulunut Risti-korven asukkailta. Heidän varansa oli enentynyt. Suden kaataman karjan sijaan on heillä nyt kaksi sen vertaa, kuin ennen. Vanhin poika pysyy jo kiini atran kuressa ja tytär auttaa äitiänsä navetossa.
Eräänä sunnuntaina istuvat he taaskin kaikki yhdessä viherjällä kunnahalla Ristilammin rannalla. Katrin kädessä oli virsikirja josta hän ääneen luki päivän evankeliumia. Muut kuuntelivat hartaasti lakittomin päin. Tällä ajalla lähestyi heitä mies, jonka ruumis jo oli alkanut koukistua ja jonka lyhyeksi leikatut hivukset olivat harmaat. Päästyänsä lähemmäksi, istui hänkin nurmelle, otti lakin päästänsä ja kuunteli. Kun lukeminen oli loppunut tarkasteli Katri vierasta ja huudahti: Kaapo! ja noin muuttuneena!
— Niin, Kaapo olen, vastasi tulija. Muuttunut olen ei ainoasti ulkonaisesti vaan sisällisestikin. Monta kuumaa ja kylmää olen tällä ajalla nähnyt. Sisäänpainuneet silmäni, tärisevä ääneni sanovat minulle, ettei minulla enää ole kauan jälellä, mutta ennenkuin täältä erkanen, tahtoisin mielelläni teidän huuliltanne kuulla sovinnon ja anteeksi antamuksen sanan.
— Palajatko Heikkilään? kysäsi Mikko hetken perästä.
— En, vastasi Kaapo. Mitäpä siellä tekisinkään? Vaimoni ja taloni ovat toisella. Lapseni minua eivät enää tuntisikaan. Tottahan löytynee joku loukko maailmassa, jossa rauhassa saan päättää loput päiväni.