Kun Hermannin vanhemmat muuttivat uuteen kotiinsa, ja me otimme jäähyväiset, lausui Hermanni: "uudistalostamme emme voi viedä mitään mukaamme. Pitäkää te se omananne ja hoitakaa sitä hyvin." Sitte me erottiin.
Vähän aikaa viljelimme vielä uudistaloamme, mutta kun emme huomanneet hakea siihen laillista kiinnitystä, eikä nautintommekaan ollut ikimuistoinen, meni se vihdoin käsistämme. Eloaitassa asuvat hiiret ottivat sen viimein optionioikeutensa nojassa haltuunsa. En ole tullut kuulustaneeksi ovatko ne asuneet taloamme ylöspäin, vai joko se on jäänyt autioksi?
Talvella päästyämme koulusta kotiin joulua viettämään tapasin Aatun. "Minkälainen teidän nyt on olla siellä uudessa paikassanne?" kysyin minä.
"Hyvä meidän on olla. Kun menee ulos pirtistä, on marjat ensimmäisinä vastassamme ja vähän matkan päässä huutaa metsäkanat: "kopeikka, kopeikka, vä—kä—kä—kä—kää." Entäs teidän?"
"Hyvä meidänkin olisi olla, mutta koulussa pannaan paljon selkään……. Dominus servorum, tiedätkö mitä ne sanat merkitsee?"
"En; niitä ääniä en totisesti ymmärrä."
"Ne merkitsevät: orjain herra, ja ala alaudae merkitsee: leivosen siipi."
"Vai niin; hyvästi sitte!" virkkoi Aatu.
* * * * *
Tähän loppui Olli-enon kertomus. Suviaurinko oli juuri laskemaisillansa ja purppuroi lännen taivasta. Käet kilvassa kukkua helkyttelivät.