Makuuhuoneen keskiosan täytti valtava vuodesija. Siinä ei ollut minkäänlaista puualustaa, vaan se oli laitettu pehmeistä peitoista, polstereista ja patjoista välittömästi lattialle, joka oli kämmenen paksulti peitetty taljoilla joka lajia: ei puuttunut Hircanian tiikeri eikä Itämeren hirvi, ei suomalaisten jääkarhu, ei Nubian leijona.
Vuoteen vieressä oli taiteikkaasti tehty pöytä, jolla seisoi valtava, kolme jalkaa korkea kultainen ruukku ja pieni hopeapikari. Laatta, jalointa kreikkalaista pronssityötä, esitti Plutonin ja Persephonen häitä ja lepäsi mustasta marmorista tehdyn jalan varassa.
Joukko korkeita puisia kaarevakantisia arkkuja oli huoneen kummallakin pitkällä seinällä, ja moniaat matalat polsterit täydensivät sisustuksen.
Turhaan tähyili vanki seiniltä voitonmerkkejä, aseita tai jotakin astaloa, jota olisi sopinut käyttää aseena, mutta mitään sellaista ei ollut huomattavissa. Turhaan hän koetti avata arkkuja, joissa ehkä saattaisi olla aseita tai työkaluja. Sormia rupesi kivistämään, mutta kannet pysyivät kiinni.
Silloin osui hänen katseensa solakkaan, puoleksi miehen korkuiseen seeteriseen patsaaseen, joka kannatti siroa, revitetystä hopeasta tehtyä suitsutusastiaa. Hän juoksi sen ääreen, yritti nostaa sitä — painoa, jolla kyllä voisi murskata ihmisen, mutta ah! se ei liikahtanut; syvälle maaperään oli patsas kytketty rautaisilla kaaritangoilla!
Epätoivoisena hän antoi kohotettujen käsivarsiensa hervottomasti vaipua alas. Kyynelet pyrkivät nousemaan hänelle silmiin, mutta hän ei päästänyt. Hän ei saanut joutua toivottomaksi. Hän ajatteli tulta!
Tuhota liekkeihin huone, vihollinen, itsensä? Mutta voi! Suitsutusastiassa ei ollut hiiliä, se oli tyhjä. Ja tavoittamattoman korkealla riippui katosta tuo läpinäkyvä merenvahakuppi, jossa vaskisessa kuvussa kiilui ainoa liekki, joka levitti puolihämärää valaistusta tähän hautakammioon verrattavaan morsiushuoneeseen. Se paloi epävakaisesti, epätasaisesti; välisti se loimahti kirkkaammin, sitten siitä nousi epämiellyttävän imelähköä sauhua, joka kerääntyi vähäisiksi pilviksi: polttoaine oli kaikkein kallisarvoisinta arabialaista suitsutetta, josta sydäntä myöten alemmaksi painuva liekki tapasi aina uusia kerroksia. Mutta hunnilainen määrättömyys oli moniaiden rakeiden asemesta ravistanut kupuun kourallisen tuota ihanaa ainetta, ja milteipä huumaavana pilvieli kellanruskea höyry hiljakseen ympäri huonetta. Neito pyyhkäisi nyt pukuaan, aprikoiden, eikö hänen mukanaan olisi jotakin torjumisvälinettä. Mutta Khelkhal oli vetänyt pitkän vahvan neulankin pois hänen takaraivonsa hiuspalmikoista, riisunut häneltä metallisen vyönkin.
"Jospa sillä itsellään olisi ase!" ajatteli Ildiko nyt. "Minä tempaan sen ja tapan itseni." Se oli hänen viimeinen toivonsa.
Silloin kahahti huoneessa, juuri vastapäätä sen ainoaa ovea. Taidokkaasti oli sille kohdalle sovitettu esirippu niin, että se näytti välittömästi verhoavan puuseinän, mutta sen takana oli vielä tilava komero, puolipyöriön pääteosa.
Hän hätkähti. Hänen silmänsä kiintyivät jäykästi esirippuun. Kovaan sykki hänen sydämensä: hän se oli.