"Niin, ja entä nyt?"
"En sano enää mitään. Sinä olet voittanut, Camilla!"
Mutta puhuessaan näin hän oli ylpeämmän näköinen kuin koskaan ennen. Ja tällainen etevämmyyden ilmaisu koski roomalaisnaiseen.
Hän oli muutenkin harmistunut siitä kylmästä levollisuudesta, millä ruhtinas, jonka intohimoille he olivat suunnitelmansa perustaneet, kohteli häntä. Hän ei käsittänyt sitä. Hän oli vihannut kuningasta senvuoksi, että tämä oli osoittanut rakastavansa häntä. Nyt leimahti tämä viha ilmiliekkiin siksi, että Atalarik osasi peittää rakkautensa. Aikoen loukata hän sanoi senvuoksi:
"Myönnät siis, goottien kuningas, että barbaarisi ovat sivistyskansoista jäljessä."
"Myönnän, Camilla", vastasi hän levollisesti, "mutta vain yhdessä suhteessa: onnessa!
"Sallimuksen onnessa ja syntymisen onnessa.
"Katso noita kalastajaryhmiä, jotka ripustavat verkkojaan rannalla oleviin oliivipuihin.
"Kuinka kauniita ovat nuo vartalot. Ryysyistään huolimatta he ovat sekä liikkeessä että levossa kuin kuvapatsaita. Katso esimerkiksi tuota tyttöä, jolla on vesiruukku päänsä päällä, tai tuota ukkoa, joka nojaten päätään vasenta kättään vasten uinaillen katselee merelle. Jokainen kerjäläinen teidän joukossanne on kuin valtaistuimelta syösty kuningas. Häiritsemätön onnen loiste väikkyy heidän ympärillään. Kuten lasten tai jalojen eläinten ympärillä. Se puuttuu meiltä barbaareilta."
"Eikö teiltä muuta puutu?"