Usein pieni seurue astui johonkin gondoliin satamassa, jonka hyvin tunnemme, ja Atalarik meloi silloin omin käsin aluksen kappaleen matkaa merelle, johonkin pensaita kasvavista saarista, jotka olivat verraten lähellä lahden suulla.
Mutta kotimatkalla nostettiin purppurapurje, ja auringon laskiessa mereltä puhaltava vieno tuuli keinutteli aluksen hiljakseen takaisin satamaan. —
Kuningas ja Camilla olivat usein kahdenkin, vain Daphnidionin seuraamana, samoilemassa metsissä tai soutelemassa merellä.
Tosin Amalasunta pelkäsi, että tällaisilla retkillä hänen poikansa mieltymys roomalaisneitoon, mitä hän ei voinut olla huomaamatta, kasvaisi yhä ja tulisi voimakkaammaksi.
Mutta kaikista epäilyksistä huolimatta hän salli poikansa jatkaa seurustelua huomatessaan sen silminnähtävästi edullisen vaikutuksen kuninkaaseen, joka tuli Camillan läheisyydessä levollisemmaksi ja iloisemmaksi, vieläpä myöntyväisemmäksi äidilleen, jota hän usein kohteli kiivaasti ja tylysti.
Atalarik piti mieltymystään hyvin tarkoin salassa, mikä oli kaksinverroin ihmeellisempää, kun otetaan huomioon hänen muuten herkkä luonteensa. Sitäpaitsi ei kuningatar, jos tämä rakkaus olisi osoittautunut vakavaksi, olisi ollut tätä liittoa vastaan, koska sillä täydellisesti voitettaisiin Rooman aatelisto ja sovitettaisiin viimeinenkin verityön muisto.
Mutta tytössä tapahtui merkillinen muutos.
Päivä päivältä hän tunsi vihansa ja vastenmielisyytensä yhä vähenevän ja päivä päivältä hän huomasi yhä selvemmin, kuinka sielun jalo puhtaus, hengen joustavuus ja syvä, runollinen tunteellisuus kehittyivät nuoressa kuninkaassa. Yhä vaikeammaksi kävi hänelle joka kerta vetää isän kuoleman muisto suojaksi lemmen kasvavaa taikavoimaa vastaan. Yhä paremmin hän oppi tekemään eron goottien ja amalien välillä, yhä useammin hän huomautti itselleen, kuinka kohtuutonta oli vihata Atalarikia onnettomuuden vuoksi, jota tämä ei ollut estänyt ja tuskin olisi voinutkaan estää.
Jo aikoja sitten hän olisi tahtonut puhua hänen kanssaan aivan teeskentelemättömästi, mutta pelkäsi, että tällainen myöntyväisyys olisi synti isää, isänmaata ja vapautta kohtaan.
Vavisten hän huomasi, kuinka tämän jalon nuorukaisen kuva tuli hänelle välttämättömäksi, kuinka hän kaivaten halusi kuulla tuota soinnukasta ääntä ja nähdä noita tummia, miettiväisiä silmiä. Hän pelkäsi tätä rikollista rakkautta, jonka hän vain vaivoin sai salatuksi, ja ainoa ase, jolla hän taisteli sitä vastaan — Atalarikin osallisuus hänen isänsä kuolemaan — ei tahtonut enää oikein tepsiä.