Ihastuneena Camilla kuunteli näitä ylistyksiä. Ylpeydestä punastuen, autuaallisissa mietteissä hän käveli puutarhassa etsien sieltä kaikista lempipaikoista rakastettuaan.
Niin, hän rakasti häntä. Rohkeasti ja iloisesti hän tunnusti sen itselleen. Tuhatkertaisesti oli Atalarik sen ansainnut. Mitä siitä, että hän oli gootti, että hän oli barbaari. Hän oli jalo, ihana nuorukainen, kuningas, hänen sielunsa kuningas.
Useita kertoja hän viittasi mukanaan olevan orjattaren pois läheltään, ettei tämä kuulisi, kuinka hän yhä uudelleen lausui itsekseen rakastettunsa nimeä.
Saavuttuaan vihdoin Venus-temppelin luo hän vaipui suloisiin tulevaisuuden unelmiin, jotka kuvastuivat hänen sielussaan epäselvinä, mutta kullalta hohtavina. Ennen kaikkea hän päätti ilmoittaa äidilleen ja prefektille jo huomenna, ettei hän enää aio auttaa heidän tuumiaan kuningasta vastaan. Sen jälkeen hän aikoi itse sydämellisin sanoin pyytää kuninkaalta rikoksensa anteeksi ja sitten — sitten? Hän ei tiennyt itsekään, mitä sitten tulisi, mutta hän punastui ihanissa unelmissaan.
Punaiset tuoksuvat mantelinkukat putoilivat tuulen heiluttamilta oksilta. Tuuheassa oleanderissa hänen vierellään lauloi satakieli. Kirkas lähde solisi hänen ohitsensa siniseen mereen, jonka aallot hiljaa, hyväillen vyöryivät hänen jalkojensa juureen.
YHDESTOISTA LUKU.
Näistä ikävöivistä unelmista herättivät hänet hiekkakäytävältä kuuluvat askeleet.
Ne olivat niin reippaat ja täsmälliset, ettei hän aavistanut tulijaa
Atalarikiksi.
Mutta kuningas se oli, vaikka ryhti ja ulkomuoto olivatkin muuttuneet miehekkäämmiksi, voimakkaammiksi ja jäykemmiksi.
Ennen nuokkuva pää oli nyt korkealla ja Teoderikin miekka riippui hänen kupeellaan.