"Kiitos, Camilla. Kuinka sinä olet tänään oikeudenmukainen tai — hyvä. Sellaista hyvyyttä osoittavalle voin kai kertoa millainen siunaus ja onni on osakseni tullut.
"Olin sairas, hapuileva uneksija. Elämäni oli iloton ja tarkoitukseton. Toivoin kuolemaa. Silloin opin ymmärtämään tämän valtakunnan vaaran ja rupesin huolehtimaan kansani tähden. Ja huoleni kasvoi rinnassani rakkaudeksi, voimakkaaksi rakkaudeksi goottejani kohtaan. Tämä ylpeä, huolekas ja valpas rakkaus kansaani on vahvistanut ja lohduttanut sydäntäni … toisessa katkerassa, tuskallisessa kieltäytymisessä. Mitä merkitsee minun onneni tämän kansan menestyksen rinnalla. Katso, se ajatus on tehnyt minut terveeksi ja voimakkaaksi. Nyt tunnen itseni kyllin vahvaksi voittamaan suurimmatkin vastukset."
Hän hypähti pystyyn heiluttaen käsiään.
"Oi, Camilla, tämä rauha kuluttaa minua. Oi, jos pääsisin raisun ratsun selässä rautapukuista vihollista vastaan! Katso, tuolla laskee aurinko. Peilikirkas meri kutsuu meitä. Tule, tule mukaan venheeseen!"
Camilla katseli epäröiden ympärilleen.
"Orjatarko? Anna hänen olla. Hän lepää tuolla palmun siimeksessä lähteen reunalla, hän nukkuu. Tule, tule nopeasti, ennenkuin aurinko laskee. Katso kultaista tietä ulapalla. Se viittoo meitä!"
"Autuaitten saareenko?" kysyi suloinen neito katsahtaen lemmekkäästi
Atalarikiin ja vienosti punastuen.
"Niin, tule onnellisten saareen", vastasi tämä onnellisena, nosti hänet venheeseen, irroitti hopeaketjut laiturin oinaanpäästä, hypähti itsekin venheeseen, tarttui siroon airoon ja työnsi aluksen vesille.
Hän pani airon vasemmanpuoliseen hankaan ja seisoen aluksen peräteljolla ohjasi ja souti samalla kertaa aito germaanilaisella tavalla.
Camilla istui keulapuolella diphroksella, kreikkalaisella, kokoonlaskettavalla saranatuolilla ja katseli Atalarikin jaloja kasvoja, joita punastuva ilta-aurinko valaisi. Tummat hiukset liehuivat ilmassa ja sirorakenteisen soutajan nopeat ja voimakkaat liikkeet olivat silmää hivelevän kauniit.