"Camilla! Näenkö unta? Puhutko sinä niin? Ja minulle?"
"Vielä enemmänkin, Atalarik, vielä enemmänkin. Minä pyydän sinulta anteeksi sen, että sysäsin sinut niin julmasti luotani. Oi, se oli vain häpeää ja pelkoa."
"Camilla, sieluni helmi —"
Neitonen, joka oli kääntänyt katseensa rannalle päin, huudahti äkkiä:
"Mitä tämä on? Meitä ajetaan takaa. Hovi, naiset, äitini?"
Niin olikin asianlaita. Rusticiana oli saatuaan prefektin viittauksen lähtenyt etsimään tytärtään puutarhasta. Hän ei löytänyt tätä. Hän riensi Venus-temppelin luo. Turhaan. Katsellessaan ympärilleen hän huomasi molemmat, huomasi tyttärensä kahdenkesken kuninkaan kanssa venheessä kaukana merellä.
Vihoissaan hän riensi marmoripöydän luo, jossa orjat parhaillaan sekoittivat kuninkaan iltajuomaa, lähetti heidät irroittamaan gondolia laiturista, sai siten kenenkään näkemättä tilaisuuden kaataa jotakin pikariin ja lähti yhdessä Daphnidionin kanssa, jonka hänen suuttunut huudahduksensa oli herättänyt, portaita pitkin laiturille.
Samalla ilmestyivät eräältä puutarhan käytävältä prefekti ja hänen ystävänsä, jotka olivat sattuneet kävelyllään tulemaan sinne saakka.
Cethegus seurasi häntä portaita alas ja auttoi hänet gondoliin.
"Se on tapahtunut", kuiskasi Rusticiana hiljaa venheen liukuessa rannasta.