Vakis meni uhkaavasti Cacusta kohti.
"Sanoin vain", virkkoi Cacus vetäytyen hitaasti taaksepäin, "että minä syön ensin hirssini ja että elukka saa odottaa. Meidän maassamme pidetään ihminen elukkaa parempana."
"Vai niin, tyhmeliini", sanoi Vakis ja löi paarmat kuoliaaksi, "meillä saa ratsu ruoan ennen kuin mies; mene ja tee niinkuin sinua on käsketty."
Mutta Cacus oli vahva ja uhkamielinen; hän nakkasi niskojaan ja sanoi:
"Me olemme nyt meidän maassamme — siis on tehtävä meidän maan tavoin."
"Kirottu mustapää, aiotko totella?" kysyi Vakis kohottaen keppiään.
"Totellako? En ainakaan sinua. Sinä olet vain orja kuten minäkin. Minun vanhempani asuivat tässä talossa jo silloin, kun sinun kaltaisesi vielä varastelivat lehmiä ja lampaita vuorten tuolla puolen."
Vakis pudotti kepin maahan ja alkoi heilutella käsivarsiaan.
"Kuule, Cacus. Minulla on jo ennestään eräs asia selvittämättä kanssasi, sinä tiedät, mikä. Menköön se nyt yhdellä kertaa."
"Vai niin", nauroi Cacus pilkallisesti. "Koskeeko se tuota pellavatukkaista lutkaa? En enää hänestä välitä, tuosta barbaarista. Hän tanssiikin kuin lehmä."
"Nyt on loppusi tullut", sanoi Vakis levollisesti ja meni vastustajaansa kohti.