"Ei Platon uneksiva viisaus, ei Feidiaan kullalla silattu norsunluu, ei
Homeros eikä Thukydides ole tarjonneet sitä, mitä minulta puuttui.
"Vihdoin, vihdoin täällä Napolissa, tässä jumalain siunaamassa kaupungissa olen löytänyt sen, mitä aina olen tietämättäni kaivannut ja kaikkialta etsinyt.
"Ei kuollutta viisautta, vaan lämmintä, elävää onnea" (— hänellä on rakastettu! No vihdoinkin, sinä kylmäsydäminen Hippolytos, kiitos teille, jumalaiset Eros ja Anteros! —) "oi, opettajani, isäni! Tiedätkö, millaiselta tuntuu onni saada kerrankin sanoa omakseen sydäntä, joka sinut täydellisesti ymmärtää?" (— ah, Julius, prefekti huokasi harvinaisen hentomielisesti, jospa sen tietäisin! —) "Sydäntä, jolle voit täydellisesti avata sielusi. Oi, jos olet kokenut sellaista onnea, niin onnittele minua ja uhraa Zeukselle. Ensi kerran on minulla ystävä."
"Mitä tämä on?" huudahti Cethegus hypäten pystyyn katseessaan mustasukkaisen tuskan ilmaus. "Kiittämätön!"
"Sillä, kuten hyvin tiedät, minulta puuttui tähän saakka ystävää, sydämen uskottua. Sinä, isällinen opettajani" —
Cethegus heitti taulut kilpikonnanluusta tehdylle pöydälle ja rupesi kiivaasti kävelemään edestakaisin huoneessa.
Hullutusta! sanoi hän sitten levollisesti, otti kirjeen ja luki edelleen. —
"Sinä, niin paljon vanhempi, viisaampi, parempi ja suurempi kuin minä — sinä olet pannut nuoren sieluni kannettavaksi sellaisen kiitollisuuden ja kunnioituksen kuorman, että vain peläten uskalsin avata sinulle sydämeni.
"Usein kuuntelin arkana, kuinka sinä purevilla sukkeluuksilla pilkkasit sellaista tunteellisuutta ja heikkoutta. Eräs ankara piirre ylpeän, lujasti suljetun suusi ympärillä on aina tappanut kaikki sellaiset tunteet läheisyydessäsi, kuten yöhalla ensimmäiset orvokit" (— ainakin hän on suorasukainen! — —).
"Mutta nyt olen löytänyt ystävän, avomielisen, lämminsydämisen, nuoren ja vilkkaan, kuten itsekin, ja onneni on sanomaton.