"Sillä Totilan iho ja tukka ovat vaaleammat, ja mestarimme vannoo, että juuri siinä suhteessa olivat Dioskurit yhdennäköiset ja erinäköiset.
"Siten opimme me Xenarchoksen jumalankuvien luona tuntemaan toisemme ja rakastamaan toisiamme. Meistä tuli todellisuudessa Kastor ja Pollux, eroamattomat ystävät. Napolin iloinen kansa kutsuukin meitä jo niillä nimillä, kun me käsi kädessä kävelemme pitkin katuja.
"Nuoren ystävyytemme kypsytti erittäin pian eräs uhkaava vaara, joka oli katkaista sen nupussaan.
"Eräänä iltana olimme tavallisuuden mukaan menneet Porta nolanalle hakemaan Tiberiuksen kylpylaitoksessa virkistystä päivän kuumuutta vastaan.
"Kylvyn jälkeen heitin leikilläni — sinä olisit torunut minua siitä — ystäväni valkean levätin hartioilleni ja panin päähäni hänen joutsenensiivillä koristetun kypäränsä. Hymyillen hän suostui vaihtokauppaan pukien ylleen minun vaippani. Ystävällisesti keskustellen kävelimme ruokamäntylehdon kautta kaupunkiin heti pimeän tultua.
"Silloin hyökkäsi pensaikosta takaani mies minua kohti ja minä tunsin kylmän raudan kaulallani.
"Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän makasi jaloissani Totilan miekan lävistämänä.
"Olin vain hiukan haavoittunut. Minä kumarruin kuolemaisillaan olevan murhamiehen puoleen kysyen häneltä, miksi hän oli aikonut murhata minut.
"Mutta hän tuijotti minua kasvoihin ja kuiskasi:
"En minä sinua — Totilaa, goottia — ja hän veti viimeisen henkäyksensä. Me katselimme pukua ja aseita. — Hän oli isaurilainen palkkasoturi."