Useita viikkoja edellä kerrotun tapauksen jälkeen tapaamme totisen prefektin seurassa, joka ei näytä oikein soveliaalta, kun otetaan huomioon hänen ylhäinen asemansa ja hänen ikänsä.
Ensimmäisinä vuosisatoina Konstantinuksen kääntymisen jälkeen synnytti murrosaika, jona Rooman valtakunnan asukkaat vähitellen kääntyivät pakanuudesta kristinuskoon, räikeitä vastakohtia sen aikaisessa elämässä ja tavoissa. Varsinkin näyttelivät niinä aikoina huomattavaa osaa rauhalliset juhlat, joita pidettiin milloin vanhan milloin uuden uskonnon kunniaksi.
Kristillisen kirkkovuoden suurten juhlapäivien ohella vietettiin vielä melkein kaikkialla vanhojen jumalien iloisia juhlia, vaikka ne olivatkin suurimmaksi osaksi menettäneet alkuperäisen merkityksensä ja uskonnollisen leimansa.
Kansa saatiin kyllä luopumaan uskostaan Jupiteriin ja Junoon ja lopettamaan pakanalliset juhlamenot ja uhrit, mutta sitä ei saatu luopumaan leikeistä, juhlista, tansseista ja juomingeista, jotka kuuluivat noihin juhlamenoihin. Ja kristillinen kirkko oli alussa tarpeeksi viisas ja suvaitsevainen salliakseen sellaista, mitä se ei voinut helposti muuttaa.
Niinpä vasta vuonna neljäsataa yhdeksänkymmentä kuusi saatiin töin tuskin poistetuksi aito pakanalliset luperkaliat, joihin liittyi raakoja taikauskoisia menoja ja kaikenlaista vallattomuutta.
Paljon kauemmin olivat tietysti käytännössä viattomammat juhlat, kuten florialiat ja paliliat. Useat näistä ovat säilyneet meidän päiviimme saakka Italian kaupungeissa ja kylissä, vaikka niiden merkitys on tietysti kokonaan muuttunut.
Florialia-juhlan päivä oli käsissä. Sitä oli aikaisemmin vietetty kaikkialla niemimaassa leikkien ja tanssien erityisesti iloisen, vilkkaan nuorison juhlana. Näinäkin aikoina vietettiin sitä vielä ainakin vieraskäynnein ja juomingein.
Niinpä molemmat Liciniukset ja heidän seurapiiriinsä kuuluvat nuoret ritarit ja patriisit olivat kokoontuneet florialiain pääjuhlapäivänä pitoihin, joita varten kukin vieraista oli hankkinut osansa ruokaa tai viiniä, kuten nykyaikaisissa n.s. piknikeissä.
Iloinen seurue kokoontui nuoren Kallistratoksen, erään Korintosta kotoisin olevan miellyttävän ja rikkaan kreikkalaisen luo. Tämä oli asettunut asumaan Roomaan nauttiakseen siellä taiteilijaelämästä. Hän oli rakennuttanut lähelle Sallustiuksen puutarhoja aistikkaan talon, josta oli tullut iloisten, elämänhaluisten ja hienosti sivistyneiden roomalaisten kokouspaikka.
Paitsi Rooman rikasta ylhäisöä seurustelivat siellä parhaasta päästä taiteilijat ja oppineet sekä sitäpaitsi se osa roomalaista nuorisoa, joka ei halunnut uhrata aikaa valtion asioihin hevostensa, vaunujensa ja koiriensa vuoksi ja joka tähän saakka oli ollut prefektin vaikutusvallan ulkopuolella.