TEODERIK
"Dietericus de Berne, de quo cantant rustici usque hodie."
ENSIMMÄINEN LUKU.
Oli viileä kesäyö vuonna viisisataa kaksikymmentä kuusi jälkeen
Kristuksen.
Raskaana pilveili paksu sumu tummapintaisen Adrian päällä, jonka rannat ja vesi sulautuivat yhteen epämääräisessä pimeydessä; vain kaukaiset salamat loivat silloin tällöin väräjävän valon hiljaiseen Ravennaan. Epätasaisesti pysähdellen tuuli suhisi rautatammissa ja pinjoissa kummulla, joka kohoaa hyvän matkan päässä kaupungin länsipuolella ja jota kerran koristi silloin jo puoleksi rappeutunut ja nyt jäljettömästi kadonnut Neptunuksen temppeli.
Tällä metsäylänteellä oli aivan hiljaista, vain myrskyn irtirepimä kallionkappale vieri silloin tällöin valtavaa ryskettä synnyttäen kivisiä rinteitä alas ja putosi lopuksi loiskahtaen liejuiseen veteen, joka täytti merilinnoitusta kaikilta puolin ympäröivät kanavat ja haudat.
Tai irtautui rapautunut kivilaatta vanhan temppelin paneelikatosta, putosi marmoriportaille ja musertui — koko rakennuksen pikaisen hajoamisen enteitä.
Mutta näitä omituisia ääniä ei tuntunut huomaavan mies, joka istui liikkumattomana temppelinportaiden lähinnä ylimmällä astuimella nojaten selkäänsä ylintä astuinta vasten ja ääneti, herkeämättä katseli yhteen suuntaan: kummun yli kaupunkiin päin.
Kauan hän istui niin liikkumattomana, mutta ikävöiden odotellen: hän ei huomannut, että tuuli ajoi raskaat sadepisarat, jotka alkoivat yksitellen putoilla, hänen kasvoihinsa ja leikki rajusti valtavan, hopeanvalkoisen parran kanssa, joka ulottui kuparivyöhön saakka peittäen melkein kokonaan vanhuksen leveän rinnan.
Vihdoin hän nousi ja astui pari askelta marmoriportaita alaspäin. "He tulevat", sanoi hän.