"Käske hänen mennä pois", sanoi hän, "minulla ei ole enää toivoa —"
Tämä näytti olevan arka kohta. Hetken aikaa hän oli kovin synkän näköinen.
Mutta hän toipui pian, meni Galatealle viitaten vuoteensa luo, otti päänalaiselta rutistuneen murattiseppeleen ja antoi sen vanhukselle.
"Lähetä tämä Aniciukselle", kuiskasi hän vanhukselle. "Erigone, koristeeni!"
Erigone laahasi kahden muun orjattaren avulla esille raskaan pronssisen arkun, jonka kansi, johon oli pakotetusta kuparista tehty Vulkanuksen työpajoja esittävä kuva, oli lukittu keisarinnan sinetillä.
Erigone näytti, että sinetti oli rikkomaton, ja avasi kannen. Uteliaina orjatytöt nousivat varpailleen saadakseen edes heittää silmäyksen noihin kimalteleviin aarteisiin.
"Tahdotko vielä kesäsormuksesi, hallitsijatar?" kysyi Erigone.
"En", sanoi Teodora valiten, "niiden käyttämisaika on jo lopussa. Anna minulle raskaammat, smaragdeilla koristetut."
Erigone ojensi hänelle korvarenkaita, sormuksia ja rannerenkaita.
"Kuinka hyvin", sanoi Antonina jättäen sikseen hurskasten runojen lukemisen, "helmien valkoinen ja jalokivien viheriä väri sopivat yhteen."