Mutta sillä aikaa pyyhkäisi Teodora nopeasti kultaisella kirjoituspuikollaan pois sanan "Severinus" ja kirjoitti sen sijaan "Anicius". Hän pani taulut vastakkain, sitoi ne nauhalla ja painoi niiden päälle sinettisormuksellaan merkin.
"Tässä on taikakalu", sanoi Antonina tullen keisarinnan luo.
"Ja tässä käsky", sanoi Teodora hymyillen. "Anna se lähtöhetkellä
Aristarkokselle.
"Ja nyt", huudahti hän, "kirkkoon".
KAHDESKYMMENES LUKU.
Napolissa, siinä Italian kaupungissa, jota vastaan Bysantista päin nousevat ukkospilvet ensin purkautuisivat, ei aavistettukaan uhkaavaa vaaraa.
Tuttavallisessa keskustelussa, nauttien nuorekkaan ystävyyden kaikkia riemuja, nähtiin siellä näihin aikoihin melkein joka päivä kahden herttaisen nuorukaisen, joista toisella oli ruskeat, toisella kullankeltaiset kiharat, Dioskurien, Juliuksen ja Totilan, retkeilevän ihanilla, Polisippoon vievillä jyrkänteillä tai kaupungin kaakkoispuolella olevilla rannikkoylänteillä.
Lhana aika, jolloin puhdas sielu elämän raikkaan aamuilman ympäröimänä, vielä väsymättömänä ja masentumattomana, ylpeiden unelmain täyttämänä haluaa valaa sisältönsä yhtä nuoreen, yhtä aaterikkaaseen, yhtä täyteen sydämeen.
Silloin katse väkisinkin suuntautuu jaloihin päämääriin, silloin uskaltaa antaa ajatustensa liitää korkeimpiin asioihin, aina jumalien valoisiin avaruuksiin asti, sillä silloin varmasti tietää, että on olemassa henkilö, joka ymmärtää.
Kun kukkakiehkurat kiharoillamme kuihtuvat ja elämämme sadonaika alkaa, hymyilemme noille nuoruusajan ja nuoruudenystävyyden unelmille. Mutta se ei ole ivahymyä, siinä ilmenee samanlaista kaihoa, jota tunnemme muistellessamme raittiissa syysilmassa ensimmäisten kevätpäivien suloisia, hurmaavia hengähdyksiä.