"Kuule siis, miten tuska on päässyt sielussani vallalle.
"Aluksi, kun näin rakkauteni alkavan juurtua, olin täynnä iloista toivoa.
"Valerius, jonka sinä luultavasti jo edeltäpäin olit voittanut puolelleni, ei nähtävästi ollut pahoillaan huomatessaan rakkauteni tulevan voimakkaammaksi. Hänellä ei luultavasti ollut muuta minua vastaan kuin se, etten kyllin innokkaasti ottanut osaa hänen unelmiinsa roomalaisen tasavallan pikaisesta uudistamisesta tai hänen vihaansa bysanttilaisia vastaan, joita hän piti sekä perheensä että Italian verivihollisina.
"Valeriakin oli pian muuttunut ystävälliseksi minulle, ja kenties olisivat isän tahdon kunnioittaminen ja tämä ystävyys saattaneet hänet suostumaan avioliittoon kanssani.
"Mutta minä kiitän, — sanonko Jumalaa vai sallimusta — ettei niin käynyt. Olisi ollut rikos uhrata Valeria aviomiehelle, josta hän ei juuri välittänyt —
"En tiedä, mikä omituinen tunne pidätti minua lausumasta sanaa, joka noina päivinä varmasti olisi saattanut hänet omakseni.
"Rakastin häntä syvästi, — mutta joka kerta, kun aioin pyytää häntä hänen isältään, oli minulla omituinen tunne kuin aikoisin vääryydellä anastaa itselleni toisen omaisuutta, kuin en olisi kyllin arvokas hänelle tai että kohtalo ei olisi määrännyt minua hänelle. Minä olin vaiti ja tyynnytin sykkivää sydäntäni.
"Kerran kuudennella hetkellä — aurinko paistoi tukahduttavasti — lähdin hakemaan varjoa puutarhan viileästä marmoriluolasta.
"Kuljin oleander-pensaikon läpi. Siellä hän nukkui ruohopenkillä oikea käsi hiukan kohoilevalla povella, vasen jalomuotoisen pään alla, jota vielä koristi aamiaispöydässä otettu asfodelos-seppele.
"Seisoin vavisten hänen edessään. Niin kaunis ei hän ollut koskaan ollut. Kumarruin hänen puoleensa ja katselin ihastuneena hänen jaloja, kuin marmoriin veistettyjä piirteitään. Sydämeni sykki kiivaasti, minä kumarruin suutelemaan noita punaisia, kaunismuotoisia huulia.