"Neljänneksi keisari antaa goottien kuninkaalle ei ainoastaan kaikkia tiluksia ja aarteita, jotka tämä voi yksityisomaisuudekseen todistaa, vaan myös koko goottien valtakunnanrahaston, jossa on yksistään rahaksi lyötyä kultaa neljäkymmentätuhatta naulaa. Hän antaa sitäpaitsi hänelle perinnölliseksi omaisuudeksi koko Tuscian Pistoriasta Caereen ja Populoniasta Clusiumiin saakka sekä lopuksi luovuttaa hänelle puolet kaikista tämän sopimuksen nojalla oikealle hallitsijalleen siirtyneen valtakunnan valtion-tuloista. — Sano, Petros, luuletko minun voivan vaatia kolmea neljäsosaa valtiontuloista?" — —
"Voithan sinä vaatia, mutta epäilen, suostuuko Justinianus siihen. Olen jo mennyt paljon yli valtuuksieni."
"Sanelen ainakin vaatimukseni", sanoi kuningas, muuttaen luvun.
"Justinianuksen täytyy suostua siihen tai myöntää minulle muita etuja."
Petroksen huulilla leikitteli petollinen hymy.
"Sinä olet viisas kaupantekijä, kuningas. —
"Mutta nyt sinä ainakin lasket väärin", sanoi hän itsekseen.
Silloin kuului hameenlaahuksen kahinaa marmorikäytävästä ulkopuolelta ja huoneeseen tuli Amalasunta, pitkä musta vaippa päällään ja musta, hopeaisilla tähdillä koristettu harso silmillään, kasvoiltaan kalpeana, mutta jaloryhtisenä. Hän oli kuningatar kruununsa menettämisestä huolimatta. Surun jalostava ylevyys kuvastui hänen kalpeista piirteistään.
"Goottien kuningas", sanoi hän, "suo anteeksi, että ilojuhlanasi vielä kerran ilmestyy eteesi synkkä varjo kuolleitten valtakunnasta. Tämä on viimeinen kerta."
Molemmat miehet hämmästyivät nähdessään hänet.
"Kuningatar", — änkytti Teodahad.