Ruhtinatar tunsi, että hänen sielunsa oli murtunut viime päivien tuskasta, pelosta ja katumuksesta. Hän ei voinut poistaa sielustaan kolkkoa tunnelmaa, jota merikaupungin edustalla olevista laguuneista nouseva aikainen syyssumu lisäsi.
Huoaten hän katseli silmiensä edessä avautuvaa harmaata suomaisemaa.
Hänen sydäntään raskauttivat katumus ja suru.
Hänen ainoana lohduttavana ajatuksenaan oli, että hän vapaaehtoisesti syyttämällä itseään ja nöyrtymällä koko kansan edessä voisi uhraamalla henkensä pelastaa valtakunnan.
Sillä hän oli aivan varma siitä, että kolmen herttuan sukulaiset ja verikostajat täyttäisivät velvollisuutensa.
Tällaisiin ajatuksiin vaipuneena hän kulki palatsin autioiden salien ja käytävien läpi — tällä kertaa vartioimatta, kuten hän luuli — alas poikansa hautaholviin vahvistaakseen siellä päätöstään katumuksesta ja sovituksesta kansan edessä.
Kun hän palasi holvista ja poikkesi erääseen pimeähköön holvikäytävään, ilmestyi äkkiä eräästä seinäkomerosta mies orjanpuvussa — hän luuli usein ennenkin nähneensä nuo kasvot — pisti hänen käteensä pienen vahataulun ja katosi.
Hän tunsi heti — Cassiodoruksen käsialan —.
Hän arvasi myöskin heti, kuka kirjeentuoja oli. Se oli Dolios, hänen uskollisen ministerinsä kirjuriorja.
Kätkien nopeasti taulun hän riensi huoneeseensa. Siellä hän luki: