"Hän tahtoi kulkea itsekseen. Hän käski meidät kaikki luotaan; tunnethan sinä hänen tapansa."
"Tuolla hän tulee", huudahti kaunis nuorukainen, viitaten kummun toista puolta kohti.
Osoitetulta suunnalta tulikin ulkomuodoltaan hyvin omituinen mies.
Soihdun loiste valaisi aavemaisen kalpeita kasvoja, jotka tuntuivat olevan aivan verettömät; pitkät, kiiltävän mustat suortuvat valuivat peittämättömästä päästä hartioille epäjärjestyksessä kuin mustat käärmeet; hyvin kaarevat kulmakarvat ja pitkät silmäripset varjostivat suuria, tummia, surumielisiä silmiä, jotka kuvastivat hillittyä hehkua; kotkannenä laskeusi terävin piirtein hienoa, sileäksiajeltua ylähuulta kohti; suun piirteistä kuvastui hillitty suru.
Vartalo ja ryhti olivat aivan nuorekkaat, mutta tuska näytti ennen aikojaan kypsyttäneen hänen sielunsa.
Hänellä oli mustasta teräksestä tehty rengaspanssari ja sääriraudat ja oikeassa kädessä säkenöi sotakirves, jonka varsi oli pitkä, keihäsmäinen. Hän tervehti toisia vain päätään nyökäten ja asettui vanhuksen taakse, joka nyt antoi noille neljälle miehelle merkin tulla lähelle pylvästä, jossa soihtu oli, ja alkoi hiljaisella äänellä:
"Olen valinnut tämän kokouspaikan, koska vakavia sanoja on puhuttava kuuntelijoita pelkäämättä ja uskollisille miehille, jotka voivat auttaa.
"Olen katsellut kaiken kansan seasta miehiä kuukausmääriä — teidät olen valinnut, te olette oikeat.
"Kun olette kuulleet, mitä minulla on sanomista, huomaatte itsekin, että teidän on oltava vaiti tästä yöstä."
Kolmas, hän, jolla oli teräskypärä, katsoi vanhusta vakavasti ja sanoi tyynesti: "Puhu, me kuuntelemme ja olemme vaiti. Mistä tahdot puhua kanssamme?"