Hädin tuskin saivat lähimmät ratsumiehet vedetyksi johtajansa hevosen selkään ja viedyksi hänet pois. Taistelupaikka oli goottien käsissä.
Totila riensi takaisin solaan. Hän tapasi Valeriuksen kalpeana, silmät kiinni ja pää kilven varassa. Hän heittäytyi polvilleen hänen viereensä ja painoi jäykistyneen käden rintaansa vasten.
"Valerius", huusi hän, "isä! Älä lähde! Älä lähde luotamme! Vielä jäähyväissanat."
Kuoleva avasi väsyneesti silmänsä.
"Missä he ovat?" kysyi hän.
"Voitetut, pakenivat."
"Voitto", huudahti Valerius, "saan siis kuolla voittajana. Ja Valeria — lapseni — onko hän pelastunut?"
"On, hän on pelastunut.
"Pelastuttuani meritaistelusta ja merestä riensin tänne varoittamaan
Napolia ja pelastamaan teitä.
"Laskin maihin lähellä Napolin ja talosi välistä tietä. Siellä tapasin hänet ja sain tietää vaarasi. Eräs laivaveneistäni vie hänet Napoliin. Toisella riensin tänne pelastaakseni sinut — mutta jouduinkin vain — kostamaan puolestasi."