"Mutta he olivat tuhatkertaisesti pettureita. Pettureita ajatuksissaan, pettureita luottamustani, sydäntäni kohtaan. Olen pitänyt näitä roomalaisia parempina kuin kansani parhaita. Ja he ovat siitä kiitokseksi toivoneet kruunuani keisarille, kirjoittaneet bysanttilaiselle imartelukirjeitä. He ovat pitäneet Justinusta ja Justinianusta Teoderikin ystävyyttä parempana. En kadu ollenkaan noiden kiittämättömien kuolemaa. Halveksin heitä. Arvaa vielä! Mitä olet luullut?"
"Kuningas, perillisesi on lapsi ja ympärilläsi on vihollisia joka puolella."
Sairas rypisti kulmakarvojaan:
"Nyt osuit lähemmäksi päämaalia. Olen aina tiennyt, mikä on valtakuntani heikoin kohta. Pitkinä, unettomina öinä olen huokaillut sen sisällisen heikkouden vuoksi, vaikka edellisenä iltana olenkin pidoissa vieraiden lähettiläiden läsnäollessa näytellyt ylpeää itseluottamusta. Sinä, vanhus, olet, tiedän sen, pitänyt minua liian varmana. Mutta minä en uskaltanut näyttää kenellekään pelkoani, en ystävälle enkä viholliselle. Muuten olisi valtaistuimeni vavissut. Olen huokaillut yksinäisyydessä ja yksin olen suruni kantanut."
"Sinä olet itse viisaus, kuninkaani, mutta minä olin hullu", huudahti vanhus.
"Katso", jatkoi kuningas sivellen vanhuksen kättä, "minä tiedän, miksi olet ollut minulle vihoissasi. Sokean vihasikin italialaisia kohtaan tunnen. Usko minua, se on sokea. Kenties samoin kuin minun rakkauteni heitä kohtaan."
Hän huokasi ja vaikeni.
"Miksi olet levoton?"
"Anna minun lopettaa. Minä tiedän, että valtakuntani, maineikkaan, vaivalloisen elämäni työ voi helposti hajota. Ja kenties jalomielisyyteni vuoksi roomalaisia kohtaan. Käyköön niin! Ihmistyö ei ole ikuinen ja jos olen tehnyt virheen hyvyydestä — niin olkoon se minun syyni."
"Suuri kuninkaani!"