Tuuli liehutti hänen kypärätöyhtöään, pitkää, mustaa hevosenhäntää ja hänen pitkiä, mustia hiuksiaan. Eteenpäin kumartuneena hän pakotti vaahtoavan hevosensa tuliseen vauhtiin ja hyppäsi nopeasti käräjäkentän eteläportilla ratsunsa selästä.
Kuin siivillä hän riensi mäkeä ylöspäin, hyppäsi kivelle Vitigeksen viereen, ojensi paperikäärön ylös, huusi viimeisillä voimillaan: "Petos, petos!" ja kaatui kuin ukkosen iskemänä maahan.
Pelästyneinä Vitiges ja Hildebad riensivät hänen luokseen. He olivat tuskin tunteneet ystäväänsä.
"Teja, Teja", huusivat he. "Mitä on tapahtunut? Puhu?"
"Puhu", toisti Vitiges, "nyt on goottien valtakunnan olemassaolo kysymyksessä".
Ylenluonnollisilla ponnistuksilla kohottautui teräksinen mies nämä sanat kuullessaan pystyyn, katseli vähän aikaa ympärilleen ja puhui sitten kolkolla äänellä:
"Meidät on petetty.
"Gootit, kuninkaamme on meidät pettänyt.
"Kuusi päivää sitten sain käskyn lähteä Istriaan eikä Napoliin, kuten olin pyytänyt.
"Epäilin petosta, mutta tottelin kuitenkin ja lähdin purjehtimaan joukkoineni.