Hildebrandin kasvoista loisti ilo.
"Sinä tiedät", hän sanoi innokkaasti, "etten ole koskaan voinut uskoa noita ristipappeja. Sano, oi sano, uskotko sinäkin vielä Toriin ja Odiniin? Ovatko he sinua auttaneet?"
Kuningas pudisti hymyillen päätään:
"Eivät, sinä vanha, parantumaton pakana. Sinun Valhallasi ei ole minua varten. Kuule, mikä auttoi minua. Lähetin eilen piispat pois ja rupesin itse tutkimaan sydäntäni. Ajattelin ja rukoilin ja käännyin Jumalan puoleen. Ja minä tulin levollisemmaksi. Katso, viime yönä nukuin levollisemmin kuin kuukausimääriin.
"Kun heräsin, ei kuume enää värisyttänyt jäseniäni. Olin levollinen ja pääni oli aivan selvä. Ja minä ajattelin näin: Olen tehnyt sen, eikä mikään armo eikä Jumalan ihme voi saada sitä tekemättömäksi. Niinpä hän rangaiskoon minua. Ja jos hän on Mooseksen ankara Jumala, niin kostakoon hän minulle ja rangaiskoon minua ja minun huonekuntaani seitsemänteen polveen saakka. Minä vihin itseni ja sukuni Herran kostolle. Meidät hän hävittäköön, hän on vanhurskas. Mutta koska hän on vanhurskas, ei hän voi rangaista tätä jaloa goottien kansaa toisen rikoksesta. Hän ei voi hävittää sitä kuninkaan rikoksen tähden. Ei, sitä hän ei tee. Ja jos tämän kansan kerran täytyy joutua turmioon, silloin — tunnen sen selvästi — ei se tapahdu minun tekoni tähden. Tämän vuoksi vihin itseni ja huonekuntani Herran kostolle. Ja niin minä sain rauhan ja kuolen rohkeana."
Hän vaikeni. Hildebrand kumartui ja suuteli kuninkaan oikeaa kättä, joka oli tappanut Odovakarin. —
"Nämä olivat jäähyväiseni sinulle, testamenttini ja kiitokseni sinulle koko elämän kestäneestä uskollisuudesta. — Nyt käyttäkäämme jäljellä oleva aika vielä goottien kansan hyväksi. Tule, auta minut seisoalleni, en voi kuolla patjoilla. Tuolla riippuvat aseeni. Anna ne minulle! — Ei mitään vastaansanomista! — Minä tahdon."
Hildebrandin täytyi totella. Reippaasti sairas nousi hänen avullaan vuoteeltaan, heitti laajan purppuravaipan hartioilleen, vyötti miekan kupeelleen, pani matalan, piikkisellä kruunulla varustetun kypärän päähänsä ja nojasi kädellään raskaan keihään varteen, selkä huoneen leveää doorilaista keskipylvästä vasten.
"No niin, kutsu nyt tyttäreni ja Cassiodorus ja kaikki muutkin, jotka ovat tuolla ulkona."