Kolmannen piirityspäivän iltana Mirjam käveli ajatuksissaan pitkin leveitä muurinportaita, jotka johtivat tornin ovelta puutarhaan. Hänen kauniiden, sielukkaiden silmiensä katse harhaili miettiväisenä pitkin kukkasarkoja. Hän pysähtyi viimeiselle portaalle ajatuksissaan nojaten vasenta kättään muurin reunaan.
Arria oli polvillaan rukousjakkaralla selkä Mirjamiin päin ja rukoili ääneen.
Hän olisi tuskin huomannut tulijaa, jollei hiljaisella pihalla olisi äkkiä ruvennut kuulumaan siipien suhinaa.
Oliivipuun oksilla pesivät nimittäin Mirjamin ainoat leikkitoverit, kauniit valkoiset kyyhkyset.
Kun nämä näkivät tutun olennon tulevan portaita alas, lensivät kaikki vastaan kierrellen nopeassa lennossa hänen kauniin päänsä ympärillä. Yksi istuutui tytön vasemmalle olkapäälle ja toiset hänen oikealle kädelleen, jonka hän unelmistaan heräten hymyillen ojensi.
"Mirjamhan sieltä tulee! Kyyhkysesi ilmaisevat sinut", sanoi Arria kääntyen neitoon päin.
Kaunis tyttö astui viimeiseltä portaalta varovaisesti, ettei pelästyttäisi lintuja. Ilta-aurinko valaisi oliivin lehtien lomitse hänen kirsikanpunaisia poskiaan. Kuva oli ihana.
"Minä täällä olen, äiti!" sanoi Mirjam istuutuen. "Minulla on eräs pyyntö.
"Kuinka kuuluu", hän kysyi hiljentäen ääntään, "tuo kohta elämästä kuoleman jälkeen, uskonkappaleesi? — 'minä uskon pyhäin ihmisten — —'"
"Pyhäin ihmisten yhteyteen, ruumiin ylösnousemiseen ja iankaikkiseen elämään.