"Niinpä näen edessämme synkkää surua ja pitkän, synkän polun, jolla ei näy valonpilkahdustakaan.

"Mutta en voi jättää sinua siihen ylpeään luuloon, että rakkautesi olisi jalompi kuin minun senvuoksi, että se on toivoton.

"Minunkin toiveeni ovat rauenneet.

"Kenties olisi ollut hänen onnensa, jos hän olisi keksinyt ihanan rakkautesi tuoksuvan ruusun — sillä Valeria, niin pelkään — ei tule koskaan hänen omakseen.

"Voi hyvin, Mirjam!

"He tulevat.

"Muista tätä hetkeä.

"Muistele minua sisarena. Kiitos, kiitos sinulle ihanasta rakkaudestasi."

Mirjam vapisi pahanteosta keksityn lapsen tavoin ja aikoi paeta
Valerian luota.

Mutta tämän jalot sanat kartoittivat hänen sydämestään ujouden ja pelon. Kyyneleet vierivät virtoina pitkin hehkuvan punaisia poskia. Ujoudesta, häpeästä ja itkusta vavisten hän painoi kiihkeästi päätään ystävättärensä rintaa vasten.