Ensiksikin hän saattoi tällä tavalla, tuhlaamatta kokonaan varojaan, joita tarvittiin muihinkin tarkoituksiin, hankkia vain verraten pienen joukon, vain sotajoukon rungon, ei sotajoukkoa.
Toiseksi oli mahdotonta tuoda näitä palkkasotureita Italiaan ja Roomaan niin suuressa määrässä, herättämättä goottien epäluuloja. Yksitellen, parittain tai pienemmissä joukoissa hän kuljetti niitä salaa ja hyvin ovelasti orjien, vapautettujen, hoidokasten ja kestiystäväin nimellä ympäri Italiaa sijaitseviin huviloihinsa tai sijoitti ne merimiehiksi Ostian satamaan ja työmiehiksi Roomaan.
Mutta kun sittenkin roomalaisten itsensä oli pelastettava Rooma ja puolustettava sitä, oli hänen viimeinen suunnitelmansa saada roomalaisensa taas tottumaan aseiden käyttöön.
Teoderik oli viisaasti kyllä kieltänyt italialaisilta pääsyn sotajoukkoihin — vain poikkeustapauksissa tämä oikeus sallittiin muutamille täysin luotettaville — ja määrännyt viimeisinä riitaisina hallitusvuosinaan, jolloin Boëthiuksen asiaa käsiteltiin oikeudessa, aseet otettaviksi pois italialaisilta.
Viimemainittua käskyä ei koskaan pantu oikein tarkasti täytäntöön, mutta Cethegus ei voinut toivoa, että hallitsijatar sallisi muodostaa italialaisista huomattavampaa sotajoukkoa vastoin suuren isänsä nimenomaista tahtoa ja vastoin goottien silminnähtäviä etuja.
Siksi hän uskotteli ruhtinattarelle, että tämä voisi aivan vaarattomalla myönnytyksellä muuttaa tuon Teoderikin vihatun kiellon jaloksi luottamukseksi ja pyysi, että hänen sallittaisiin varustaa vain kaksituhatta miestä Rooman porvaristosta Rooman suojelusjoukoksi, harjoittaa sitä ja pitää se aina aseissa. Roomalaiset olisivat äärettömän kiitollisia siitäkin, että he edes näön vuoksi saisivat barbaarien ohella vartioida ikuista kaupunkia.
Amalasunta, joka tavattomasti suosi roomalaisia ja piti ihanimpana päämääränään roomalaisten rakkauden saavuttamisen, suostui ehdotukseen, ja Cethegus rupesi muodostamaan "nostoväkeään", kuten sitä voi kutsua.
Julistuskirjassa, joka kajahteli kuin torventoitotukset, hän kutsui "Scipioiden pojat takaisin entisaikojen aseisiin", hän nimitti nuoret ylimykset katakombeista "roomalaisiksi ritareiksi" ja "sotatribuneiksi". Hän lupasi jokaiselle roomalaiselle, joka vapaaehtoisesti ilmoittautuisi, omista varoistaan yhtä suuren lisämäärän kuin ruhtinatar maksoi palkkaa. Hän valitsi tuhansista tarjolle tulleista kelvollisimmat. Hän varusti köyhimmät aseilla ja lahjoitti niille, jotka olivat kunnostautuneet, gallialaisia kypäröitä ja espanjalaisia miekkoja omista kokoelmistaan ja — mikä oli kaikista tärkeintä — erotti joukosta säännöllisesti kaikki, jotka olivat riittävästi harjaantuneet antaen heidän pitää aseensa. Sen jälkeen hän valitsi taas uuden miehistön. Palveluksessa oli siis kulloinkin vain se määrä, jonka Amalasunta oli säätänyt, mutta lyhyessä ajassa olisi saatu tuhansia aseilla varustettuja ja hyvinharjoitettuja roomalaisia jumaloidun johtajan käytettäväksi.
Sillä aikaa kun Cethegus näin varusti tulevaa pääkaupunkiaan ja harjoitti tulevia pretoriaanejaan, kehoitti hän salaliittolaisia, jotka innoissaan tahtoivat heti ryhtyä aseisiin, odottamaan siksi, kun kaikki valmistukset olivat suoritetut. Mutta vain hän itse voi määrätä ajan, jolloin kaikki oli valmista.
Kuitenkin hän oli vilkkaassa yhteydessä Bysantin kanssa. Sieltä hänen täytyi varata itselleen apujoukko, joka toisaalta oli valmis tulemaan taistelupaikalle heti, kun hän kutsui, mutta toisaalta ei toiminut omin päin eikä ollut niin voimakas, ettei sitä olisi voitu ajaa maasta pois.