Niinpä ei kuningas Tejalla ollutkaan enempää kuin kaksikymmentätuhatta miestä, kun hän lähti peräytymään etelään päin pitkin Via Flaminiaa.
Hänen kulkuaan jouduttivat herttua Guntariksen ja kreivi Grippan johtaman pienen joukon avunpyynnötkin. Kaksi kertaa sitä suurempi bysanttilaisjoukko oli näet laskenut maihin Rooman ja Napolin välillä, johtajina Armatus ja Doroteos, ja käynyt sen kimppuun.
Häntä pakotti kiiruhtamaan myöskin Narseksen kamala takaa-ajo aselevon päätyttyä, sillä hän otti taas käytäntöön entisen kauhean menettelytapansa, "kulkevan muurin" goottien hävittämiseksi.
Kun longobardit ja Cethegus levähtämättä ajoivat gootteja takaa, seurasi Narses heitä aivan hitaasti levittäen vasemmalle ja oikealle kaksi kamalaa siipeä, jotka ulottuivat lounaassa suburbicarisesta Tusciasta alkaen Tyrhenian mereen ja koillisessa Picenumin kautta Jonian mereen saakka.
Kaikkialla, missä muuri kulki pohjoisesta etelään ja lännestä itään, se tuhosi tieltään kaiken goottien suvun.
Tätä menettelytapaa helpotti suuressa määrässä se seikka, että italialaiset rupesivat suurissa joukoin siirtymään goottien puolelta bysanttilaisten puolelle.
Lempeän kuninkaan sijaan, joka oli heidät voittanut puolelleen, oli tullut synkkä ruhtinas, jonka nimeäkin pelättiin.
Italialaiset eivät kuitenkaan siirtyneet siksi, että he olisivat suosineet bysanttilaista hallitustapaa, vaan Narseksen ja keisarin ankaruuden pelosta. Jokaista italialaista, joka piti barbaarien puolta, uhattiin nimittäin kuolemalla.
Ne italialaiset, jotka vielä palvelivat kuningas Tejan sotajoukossa, luopuivat siitä ja riensivät Narseksen joukkoihin.
Yhä useammin sattui, — varsinkin Taginaen ratkaisevan taistelun jälkeen — että italialaiset naapurit, varsinkin ne, joiden oli täytynyt luovuttaa gooteille kolmas osa tiluksistaan, ilmaisivat goottilaiset uudisasukkaat "roomalaisille".